Kun olin viiden vanha, opetellut juuri ajamaan pyörällä, sattui ikävästi. Naapurin setä ei nähnyt minun ilmestyvän kotikadulle, vaan peruutti vauhdilla pihastaan, ja minun pyöräni syöksähti auton voimasta päin kiviaitaa. Käsi meni sijoiltaan ja niska nyrjähti, isä vei minut sairaalaan. Tutkimuksissa ei onneksi havaittu mitään pahempaa vahinkoa, naapurikin tuli sinne tuloksia kuuntelemaan. Isä hoiti silti minua monta päivää kotona kuin paraskin sairaanhoitaja. Leipoi vartavasten myös piparkakkuja, elokuussa, koska ne olivat mieluisinta herkkuani.
Olimme isän kanssa kaksin aina, koska en edes muistanut äitiä. Tämä kuoli kohdunkaulan syöpään minun täyttäessä kaksi vuotta. Valokuvissa hän on ikuisesti kaunis, nuori hippi, kukkia tukassaan. Imettää minua jollain festareilla kauniit rintansa paljaina, pitkä tukka vapaana. Isä on kuvissa niin rakastuneen näköinen, että se ihan sattuu. Hän jumaloi äitiä, eikä meinannut päästä surun yli millään. Tosin pienen lapsen kanssa oli pakko.
Minä osaan korjata polkupyörät ja autot, kodinkoneet ja ruohonleikkurin. Isä on halunnut opettaa minulle kaiken minkä itsekin osaa. Hän luki minulle joka ilta kunnes nukahdin, ja luen edelleen paljon. Isä vei minua telttailemaan, kuuntelemaan bändejä ulkoilmakonsertteihin, tuttavan kommuuniin maalle peltotöihin, isovanhempien saareen saunomaan ja katsomaan auringonlaskuja. Meillä on valokuvia ainakin sadasta erisävyisestä auringonlaskusta, sillä kilpailemme keskenämme värien kyllyydestä. Kumman keltainen on täyteläisempää, kummalla punainen polttavampaa, mikä oranssi on tasapainoisin.
Olen oppinut kuuntelemaan aaltojen laulua, kun ne loiskahtavat kiviä vasten. Löydän metsästä kauneimman hämähäkinseitin, ja korkeimman muurahaispesän. Tiedän millaisiin puihin oravat mieluiten pesivät, ja milloin joutsenparit saapuvat lammelle. Isän kanssa aika on pitkä ja riittävä, se kantaa lukemattomat korvaamattomat hetket. En ole koskaan pitänyt häntä itsestään selvänä tai vanhanaikaisena, tylsänä, tai vieroksuttavana. Hän osaa pujahtaa kaveriporukkaani luontevasti ja puhua toisetkin sfääreihin, myös kuunnella.
Isä on aina ollut vahva, kuin iso karhu, jonka syliin olen raahautunut haavoineni ja murheineni. Hänen tassunsa olkapäillä valavat minuun voimaa ja luottoa. Nytkin, kun hänen tassuissaan ei ole enää voimaa. Vieläkin, kun hänen jalkansa heijaavat tahdottomina, sormensa eivät tottele, nielaisukin on työn takana. Motoneuronisairaus on piileksinyt hänessä kuukausia, mutta nyt hänen on pitänyt kertoa siitä, vaikeudet eivät enää ole peiteltävissä. Silti hänen sylinsä on lämmin ja turvallinen, kätken sinne kauhunsekaisen ahdistukseni, kuolemanpelon, menettämisen julmuuden. Hän näkee hymyni taa, vaikka hymyilee itsekin, pörröttää kevyesti tukkaani, ja painaa otsansa päälaelleni. Minun kuoleva karhuni, jonka pitäisi nyt viime työkseen opettaa minut korjaamaan tämä kuolema. Kuinka minä pystyisin jatkamaan, niin kuin hän pystyi äidin mentyä? Näkisinkö heidät yhdessä iltataivaalla, tervehtimässä tätä vaeltamaan jäänyttä orpoa?
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 