Me emme voi enää ratsastaa, hevoset vietiin pois. Meidät tuotiin Oklahomaan pienelle maapläntille, jolta emme saa lähteä edes metsälle. Meillä ei ole enää mitään, me emme elä enää. Miehet ovat saaneet käsiinsä viinaa, koittavat upottaa surut siihen. Naisten työt pysyvät, on pyykättävä, pestävä ja ruokittava lapset. Äidit painavat väsyneet päänsä petiin, huokailevat, surevat, pelkäävät. Isät katoavat, liikkuvat enää öisin, omilla teillään.
Letitän pikkusiskon tukkaa, se on sentään musta kuten eilenkin. Hypistelen siskon ranteiden ja kaulan koruja, lasken helmiä, itken. Hevoseni harjaa joku toinen, jos välittää harjata lainkaan. Toivottavasti sitä ei pieksetä, pidetä nälässä, sekin haluaa takaisin. Äidillä on tuli padan alla, mutta täältä ei löydy samoja kasveja kuin kotoa. Me joudumme opettelemaan kaiken uusiksi, asumisen, syömisenkin.
Mokkasiinit ja nahkamekot jäävät pieniksi, emmekä saa uusia samanlaisia enää. Ei ole itse työstettyä nahkaa. Äiti ei jaksa hankkia saveakaan kaukaa, muovata astioita, kuten ennen. Ei hän tao edes koruja, tai puno nauhoja. Isällä ei ole töitä, hän luuhaa illat jossakin, tulee päihtyneenä nukkumaan vasta aamuyöllä.
Tällainen elämä on vääränlaista, missään ei voi juosta tuulta nopeammin, ratsastaa, uida purossa, vakoilla minne riista kulkee. Aikuisilla ei ole mielekästä työtä, heitä ei tarvita, vanhat taidot katoavat. Me olemme eläintarhaan suljettuja. Oklahoma ei ole meitä, vaan teitä muukalaisia varten. Miksi ette pitäneet näitä mantuja itse, ja antaneet meidän jäädä omillemme?
Herään tunteeseen, että sänky huojuu. Nousen ikkunaan, olen 32.kerroksessa, omassa asunnossani. Kaduilla on jo normaali aamuruuhka, paljon ääniä ja pakokaasuja. Isoäidin hautajaiskukat nuokkuvat maljakossa kaiken veden imeneinä. Katson tuikeita, läpeensä pettyneitä kasvoja kehyksissä. Silmissä on sukupolvien kauna, hänen isoäitinsä menetetty maa ja elintapa. Minä en enää näytä samalta vaaleine piirteineni, mutta sukua olen, samaa verta.
Vaikka uni oli surullinen, odotan yötä, haluaisin nähdä heidät taas. Tahdon laskeutua New Yorkin pilvenpiirtäjästä maahan, tuntea sen jalkapohjieni alla. Palata johonkin, minkä kuulen kutsuvan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 