Nainen tanssii rääsyt päällään, jalkapohjat viistävät hiekkaista tietä. Takkuinen tukka piiskaa vuoroin oikeaa, ja vasenta poskea, pään kääntyillessä musiikin tahdissa. Kuu on loistelias kristallikruunu, pölyinen tie parketeista kovinta, metsän reunat helisevät lukuisista lasiruuduista, ja komeat orkesterin pojat soittavat. Soittajilla on frakit, hänellä korsetin päälle pujautettu raakasilkkinen tyllimeri, kapeissa nilkoissaan rusetit ja allaan korot, hartioillaan roikkuvat korkkiruuvikiharat.
Hän on kevein perhonen, tuuleen tarttunut tammenlehti. Kirkkaat valot pirskottavat hänen päälleen kultaa, hän ui musiikkiin. Ei ole kuin pehmeää liikettä, hymyä, viiniä maljoissa, ja päihdyttävän tupakan tuoksua. Kiihkeää odotusta, pidättelemätöntä halua.
Hän tahtoo tuon miehen, ei ketään näistä, jotka pyörivät ympärillä. Tuon korokkeella laulavan tumman ja pitkän. Hän ei tiedä vielä miten miehen huomio valjastetaan, mutta sen hän haluaa oppia ensimmäisenä. Nuo mikrofonia pitelevät kauniit, isot kädet, niiden täytyy hyväillä häntä. Laulu soljuu rintakehän sisään, halkaisee ahtaat, korsetinkin puristamat kylkiluut poikki, päästää hänet vapaaksi. Ja on vain valossa kylpevät äänet, nuo liikkeeseen kutsuvat, keinuttavat, humalluttavat.
Jalat lysähtävät alta, nainen retkahtaa hiekkaan kasvot edellä. Jalkapohjat ovat hankautuneet verille, ne ovat turrat. Pian koko keho antautuu, lämmin iho viilentyy, silmät katsovat vielä kuuta. Järki lähti jo keväällä, mutta syksyyn asti hän selvisi, luonnon mukana luopui taistelustaan. Nyt kaikki on viimein Tuulen viemää.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 