Mitä päässä liikkuu?

Kun antaa sielustaan siivun lautasella, se pelottaa. Tulee mieleen juosta viime hetkellä piiloon ison kiven taa, ja hädin tuskin kurkistaa.

Sellainen olotilani on, kun novellikokoelman julkaisu lähenee. Vaikka vain pieni osa kertoo omasta lapsuudestani, kannan taakkaa jokaisen novellin jokaisesta sanasta. Pannaanko minut niistä tilille? Joudunko perustelemaan nuoruusosioon naputtelemiani muutamia v-sanoja, joita en omassa puheessani käytä? Ihmetelläänkö pian niitä nuoren miehen seksitouhuja parissa novellissa? Osaanko antaa kommenttien olla, suhtautua niihin kuten ystävä neuvoi, että onpa ne toisetkin elämää nähneet, ei ne tuosta hätkähdä? Ja ne jotka eivät tahdo hätkähtää, voivat lukea vaisumpia tekstejä.

Pieni asiahan koko kirja on isossa mittakaavassa, omassa elämässä se voi olla se hartain toive, jo 16-vuotiaana kangastellut unelma. Siksi sen kopsahtaminen viimein pöydälle tässä 50 hujakoilla on kova juttu, peittelee sitä miten hyvänsä. Se on monen vuoden kahlailun ja etsinnän, kiipeilyn ja putoamisen, kaivamisen ja kantamisen tulos. Vaikka minä koputtelin kustantajien ovia ensin pienoisromaaneilla, lopulta ovet avautuivat helpoimmin ja viimeisimpinä syntyneillä novelleilla. (Niiden pidempien tarinoiden toivon yhä hartaasti pääsevän luettaviksi myös, koska niihin on panostettu enemmän.)

Mistä kirjoittaja henkilönsä poimii? Eikö hän oikeasti kerro itsestään? Tämähän se on monen lukijan päänvaiva. Minun henkilöni syntyvät sekoituksina mielikuvituksesta, ja joistakin muiston hippusista. Heissä on ripaus oikeasti tavattua ihmistä, sekoitus toisesta samanmoisesta, ja loput on kuvittelun liimaa. Räikeimmät/roisimmat tapaukset ovat huisaa kuvittelua ja vapaata irroittelua. Niin kuin ne seksikohtaukset. (Niistä kiitos sille ystävälle, joka aikanaan tokaisi sattuvasti, että jos sie näin löperösti tän kuvvaat, niin elä kuvvaa ollenkaan. Olenpa vaan harjoitellut.)

Minä luin 7-vuotiaasta alkaen paljon, ihan aikuistenkin kirjallisuutta. Oma mielikuvitus oli ryöpsähtelevä, vangitseva, viihdyttävä. Huitelin iloisena pitkät päivät omilla teilläni, aina riitti ajateltavaa, leikkejä ja tekemistä. Vastapainona pötköttelin ja luin ihanista, erilaisista maailmoista, ja varhain halusin kertoa niistä myös itse. Tarkkailin ja kuuntelin ihmisiä kaikkialla, kyselin, utelin, otin selvää. Luuhasin naapurustossa eläimiä hoitamassa, myöhemmin eläimiä ja lapsia hoitamassa. Kiersin aupairinakin ulkomailla, tutustuin lukuisiin mielenkiintoisiin ihmisiin jo nuorella iällä. Harrastin paljon, toimin monessa järjestössä, kävin Rauhan-leireillä ulkomailla, valtasin taloja, tein lukemattomia eri töitä, ja opiskelin. Voin sanoa, että päässäni on porukkaa, kummallista että vielä sinne itsekin mahdun.

Kuvataiteilija-ystäväni kanssa juuri tänään juttelimme luomisesta. Kerroin miten itselläni on pää täynnä laatikoita, häkkejä, komeroita, pusseja, hyllyjä. Niissä on väkeä joka lähtöön, tunnelmineen, äänineen, eleineen. Riittää että eteeni leijuvat muutamat kiehtovat sanat, ja tarina alkaa elää. Joku tyypeistä hyppää esiin, senkun katselen miten hän toimii, puhuu, liikkuu, ajattelee. On omia traumoja lapsuudesta, äidiltä perittyä pelkoa siitä ja tästä, omien lasten kokemia pahoja paikkoja, väistämättömiä kuolemia lähellä jne. Nämä ovat kaikki tallella pääkopassa, avaan niistä yhden, ja se leuhahtaa esiin, tuo mukanaan aidon muiston. Ystävä neuvoi, että niitä kannattaa myös päästää häkeistään/komeroistaan vapauteen. Mietin asiaa, ja minusta tuntui, että ne ovat jopa voimavara, kun ne viipyvät, mutta eivät hallitse. 

Hulluja ideoita, räväkkää tai puhdistavaa puhetta, huutoa, mykkiä mökötyksiä, pääomaa löytyy. Onko se yhtä sekametelisoppaa, vai saako sen järjestykseen? En tiedä muista. Oma pääni tuntuu kumman rauhalliselta. Ehkä olen vapauttanut asioita ja tyyppejä paperille, ja se riittää. Ne eivät mellasta, pysyvät hiljaa, kun tietävät, että kyllä minä niitä kuuntelen. Elettyä elämää haudan reunalta vatsa kippurassa naurettuihin iloisiin päiviin. Enkä minä mitään pahaa ole tehnyt, elänyt ja kirjoittanut vain. Joten pää pystyssä kohti kaikkia tulevia seikkailuja!

Advertisement