Olipa kerran äiti ja isä, jotka eivät koskaan riidelleet. Lapset näkivät vain sopusointua, ja joskus mykkinä pidäteltyjä pinnanalaisia ongelmakohtia. Kun lapset kasvoivat, he olivat omine kumppaneineen hukassa, koska riitaa tuntui syntyvän tyhjästä, eikä sitä saanut tämän parin kanssa lakaistua piiloon maton alle. Oliko suhde pilalla, kun siihen tuli ryppyjä?
Oli toinenkin äiti ja isä, jotka riitelivät alvariinsa, paiskoivat tavaroita ja huusivat kurkku suorana. Heidän lapsensa oppivat pakenemaan eripuraa, välttelemään jo riidan alkumerkkejä, painostavaa hiljaisuutta ja toisen niskaan viskottuja keljuiluja. Kun he itse pariutuivat, he välttelivät toisen haastamista, ja haastetuksi tulemista. He kaipasivat alituista rauhaa, jatkuvaa myötämielistä oleskelua toisen kainalossa, ilman ristiriitoja. Voiko kenenkään elämä soljua riidoitta?
Kolmannet vanhemmat riitelivät, mutta sopivat myös lastensa nähden ja kuullen riitansa. He puhuivat avoimesti erilaisuudestaan, siitä miten konflikteja varmasti syntyy, mutta kuuntelemalla toista ja molempien ottaessa askeleen toisiaan kohti, riidoista päästään yli. Lapset löysivät kumppanit, joiden kanssa uskalsivat olla erimieltä, riidellä ja opetella sopimaan. Pitkään parisuhteeseenhan kuului tasapainoilu, aito kohtaaminen, anteeksi pyytäminen ja- antaminen.
Silloin kun sekä itsellä, että sillä parilla on temperamenttia omasta takaa, suhteessa voi räiskyä ja paukkua, ainakin alussa. Vuosikymmenten jälkeen ehkä löytyy taso, jossa riidat ovat typistyneet pienemmiksi, eivät leisku enää samaan malliin, vaikka typerästi usein toistavatkin itseään. Jos taas vain toinen on alussa temperamenttinen, ja toinen vaikenee, on molempien tultava toista vastaan. Äänekkäämmän on opeteltava antamaan pidättäytyvämmällekin tilaa räiskähtää, purkaa tuntojaan turvallisesti, pelkäämättä hylkäämistä.
Seurustelumme alussa minä suutuin näkyvämmin, ja kului aikaa, kunnes toinenkin löysi tapansa purkaa tuntonsa kunnolla. Vuosia opettelimme hiomaan särmiä toisistamme, etsimään tilaa tehdä asioita erilailla, mutta yhdessä. Nähtiin sekin vaihe, kun tilanne kiepsahti päinvastoin, pari suuttui oikein tulistuen. Pitkään on oltu nykyasetelmissa, jossa loukkaannutaan, närkästytään, tai hermostutaan vuoroin vieraissa.
Isoimmat kinat ovat laantuneet. Nykyään lapset huomauttelevat miten älyttömistä asioista kinaamme, osaamatta samantien lopettaa. Onneksi jo tunnissa tai parissa lepymme ja sovimme, pahoittelemme puolin ja toisin turhaa ylireagointia. Väsymys, ylikuormitus, hormoonien heilahtelu, päänsärky jne tyrkkäävät herkemmin toisen iholle, koettelemaan turhaan rajoja. Aina ei jaksa ymmärtää miksi toinen tekee kaiken omalla tavallaan, tai jättää asioita tekemättä. Rauhallisen hetken tullen huomaa itsekin olevansa samanlainen, aina yhtä epätäydellinen.
Kovasti toivon että lapset olisivat tässä perheessä ymmärtäneet, että aito kanssakäyminen ei ole aina helppoa, vaatii välillä panostusta, mutta palkitsee aina. Kun ihminen voi olla oma itsensä ja silti ymmärtää myös kehittää itseään, hän helpommin antaa toisillekin tilaa ja ymmärrystä. Toista ei voi omistaa tai kahlita, jokainen tarvitsee vapautta. Rakastamisen kuuluu olla päivittäinen valinta. Silloinkin kun kumppani näyttäytyy ikävimmillään, kannattaa muistaa, että juuri häntä on nämä vuodet rakastanut, hänen kanssaan päättänyt kasvattaa lapsia yhdessä. Hänen huonot puolensa tuntee jo kuin omansa, yleensä paremminkin, joten ollaan jo voiton puolella.
Onneksi pitkässäkin parisuhteessa voi huomata toisen uusin silmin. Joskus yhteisten vuosien läpikäyminen vaikka valokuvia katselemalla, palauttaa ymmärryksen pitkästä yhteisestä matkasta, jota ei kenenkään toisen kanssa enää voisi saavuttaa. Yhteys on niin vahva, että ulkopuolisten omalle parille sanomat loukkaukset satuttavat minuakin. Eteen on tullut hetkiä, jolloin tahtoisi sivaltaa kumppania aliarvioivaa ja ivaavaa henkilöä päin pläsiä.
Sitä voi löytää itsensä katsomasta kumppania ihastellen ja lempeydellä, ylpeydellä tämän taidoista ja ominaispiirteistä. Voi myös toivoa, että tulisi itse nähdyksi niin, ja aloittaa katsomisen peilistä. Jos minä hyväksyn ja arvostan itseäni, rakastan tätä urheaa, paljon kokenutta ja rakastanutta ihmistä, se näkyy ulospäinkin. Parisuhteessa on hyvä olla, kun molemmilla on hyvä olla itsessään, ja halu jakaa hyvää toisilleen, lapsille, ja ympäristölle. Riidat ovat sellaisessa parisuhteessa vain isossa keitossa uivia mustapippureita, kiinniotettavia maustehippusia. Ja se parisuhde on koko perheen soppa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 