Olohuoneen sohvalta näen kuopuksen huoneeseen, jonne on pedattu sänky Taikalle, koiraansa hyvästelemään tulleelle. Pääsee paijaamaan liki 16 vuotta rakastamaansa karvasiskoa viimeistä kertaa, niin huonona koira on. Joosaa ei Kaunon pentuaikaan ollut olemassakaan, Islakin oli vasta 3-vuotias, Taika 5 ja Mio 7. Sen ensimmäinen oma koti oli pieni mummonmökkimme Sammatissa, ja sen suuri pihamaa, mitä se vahtikin tarkkana. Talossa oli aito vanhan ajan tunnelma, ei vesivessaa, eikä vesijohtoakaan alussa. Mies teki remonttia vanhaa kunnioittaen, pesuilla kävimme pihasaunassa ja tarpeilla huussissa. Koira kuului perheeseen, ja on mukana parhaissa muistoissa.
Istun “vanhan roosan” värisellä sohvallani, katselen kaikkialle ympärille. Näen rakkaita vanhoja esineitämme, (osa jopa 1800-luvun lopulta), jotka saimme tässä kodissa uusille paikoille. Näen uusiakin huonekaluja ja mattoja, joihin viimein raaskimme sijoittaa, kulutettuamme loppuun todella paljon sukulaisten vanhoja. Mitään emme hankkineet turhaan, kaikelle on käyttöä pitkäksi aikaa.
Kasvit ovat kotiutuneet, vain yksi heitti henkensä, ei selvinnyt muutosta. Sen limoviikunan olin ostanut Eirassa (Laivurinkadun kommuuniimme) kukkakaupasta, 1992, joten oli se monta muuttoa kulkenut mukana. Sen kaksonen on hengissä edelleen, vaikkei oksilla kovin paljoa lehtiä tällä hetkellä ole. Tuoksulohikäärmepuu, jota olen jakanut jo monille ihmisille eteenpäin, levittäytyy kaikin voimin kohti kattoa. Se näyttää viihtyvän yhtä hyvin pesuhuoneen ikkunan alla, kuin olohuoneen varjoisimmassa nurkassa. Lisääkin kasveja voisin ottaa vastaan, mutten raaski laittaa niihin nyt rahaa, kun entisissäkin on hoidettavaa.
Keittiö on tilava, siellä mahtuu hyvin kokkailemaan porukalla, mikä on meille yleistä. Iso ikkuna antaa maiseman puutarhaan, tykkäänkin nojailla sen edessä olevaan tasoon aamukahvin kanssa. Olohuoneen suuret ikkunat ovat vastapäätä, joten takapihalla kulkiessani näen talon läpi etupihaan saakka. Valoisuus on mahtava piirre kodissa, niin kuin leivinuuni, puukiuas, puulattia, kaksi vessaa, kiertoilmauuni ja kodinhoitohuonekin. Näistä vain valoisuus oli edellisessä kerrostaloasunnossa tuttua.
Katselen vuorimäntyjen juurelle etupihaan, siili on tullut syömään iltaista vahvistavaa ruoka-annostaan, josta kerää tärkeää rasvaa talviunilleen. Pitää muistaa ruokkia sitä myös keväällä, herättyään se on vähissä voimissa. Onpahan joku tassuttelija, vaikka omamme onkin jo silloin tästä maailmasta lähtenyt.
Harmittaa ettemme kerenneet tarjota tätä pihamaata jo aiemmin koiramme käyttöön. Nyt siitä ei ole enää moneen kierrokseen edes talon ympäri. Silittelen ylpeyttään vaalivaa ystävääni, joka ei halua apua ylös noustessaan, ei vaikka jalat eivät joka kerta pidä alla. Se näyttää minulle huonoja hampaitaan, että älä edes yritä puuttua tähän, kannan tämän kehoni kunnialla loppuun saakka. Vielä se nauttii hyvästä ruoasta ja hajuviestien lukemisesta ulkona, mutta kasvaintensa pahimmilta vaikutuksilta se saa karata, eläinlääkärin välittämään lempeän väkevään uneen, meidän sitä hiljaa silitellessä. Näen tämän tapahtuvan jo lähipäivinä, koitan kerätä itkun takaisia voimia, jotta voimme hellästi hyvästellä. Näissä huoneissa tulemme sitä kaipaamaan vielä lukemattomia kertoja.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 