Hiljaisuus

Pienenä rakastin kyläillä Martta-isomummon luona. En muista yhtäkään keskustelua välillämme, hänellä oli kuulokojeet, muttei hän niilläkään tainnut kuulla. Hänen lempeä hymynsä ja pehmeä silittävä kätensä kertoi kuitenkin sellaisesta mielenrauhasta ja onnellisuudesta, ettei kuulon menettäminen tuntunut lainkaan pahalta. Ei mennyt kauaa, kun ukkinikaan ei enää kuullut ilman kojetta, sen kanssakin vähän sinne päin. Nyt isäni ei kuule, muttei tunnusta ongelmaa, eikä ole hakenut kojetta. Omaakin kuuloani on jo tutkittu, ja todettu sen huonontuneen. Kärsin tinnutuksen lisäksi myös korvakäytävissä vaeltavasta sakasta, joka kastuessaan ja äkkinäisiin asentoihin heilahtaessaan saa maailman pyörimään oksettavasti silmissä. Uinkin aina tulpat korvissa, ja vältän paria asentoa. Koitan tottua jatkuvaan korkeaan vihellykseen vasemmassa korvassa, ja tutkailen ajatuksiani kuulon menettämisestä.

Miten paljon ihmiset puhuvatkaan, jatkuvasti, aiheesta toiseen ja kuulijalta toiselle. Onko kuuloni huononeminen ehkä minulle helpompaa, kuin jollekin, joka rakastaa kuunnella paljon ja kaikkea? Minun lempiääniäni ovat lasten nauru, aaltojen kohina, lehtien suhina, lintujen laulu ja nuoruuteni lempimusiikki. Välillä hyvät keskustelut ystävien ja lasten kanssa ovat arvokkaita ja muistiinpainuvia, mutta eniten on hetkiä, jolloin vain olemme, ilman puhetta. 

Välillä istun ja ihmettelen, miten toiset osaavat ja jaksavat puhua niin kauan, nauttivat siitä, saavat energiaa. Minä olen aina ollut enemmän kuuntelija, vaikka olenkin tykännyt näyttelyiden opastamisesta ja museo-oppaankin töistä. Silloin sisältö on ollut mielekäs ja haluan välittää sen mahdollisimman elävästi eteenpäin. Mutta jos minun pitäisi kertoa täydentävästi tunteistani, sekoan omille poluilleni, kadotan ilmeisesti kuulijan ymmärryksen, jätän hänet harhailemaan ja etsimään tarkoitustani. Saan asiani paljon paremmin esiin kirjoittamalla. Siinä sanoja etsiessäni löydän itsekin paremmin jujuni.

Jos en pidä toisen ihmisen toimista tai puheista, minun on vaikea sanoa siitä suoraan, muutun vain hiljaiseksi. Jos olen vihainen, saan kyllä asiat sanottua suoraankin, mutta välillä en ollenkaan siinä muodossa, kuin olisi ollut järkevää. Pystyn kyllä kertomaan rakastavani, jopa pyytämään anteeksi, mutta niitä olen joutunut harjoittelemaan. Pienestä pitäen olin usein tilanteessa, jossa jouduin puolustelemaan itseäni, ja kehityin hyväksi väittelijäksi. Olin pahimmillani todella terävä suustani ja pistin ison läjän suulaita itsevarmoja miehenalkuja poikki ja pinoon. Nautin kun pienenä tomerana tyttönä voitin väittelyt ja toisten kunnioituksen.

Sittemmin olen joutunut opettelemaan luopumista lujista sanoista, terävästä kielestä, lentävistä loukkauksista. Olen etsinyt lempeyttä, kärsivällisyyttä, toisen huolellista kuuntelemista, ja viimeisen sanan nielaisemista. Tänään en väittele mielelläni mistään. Koen jopa sisäistä tärinää, kun entinen minä koittaa puskea estradille paiskomaan täysillä. Pidättelen ja koitan pitäytyä rauhallisissa muutamissa sanoissa, joilla kuitenkin tuon esiin ajatukseni. En nauti huomiosta, pidän paikasta toisten varjossa, kuuntelemassa. Jos minulla on asiaa, kirjoitan mielumin, lukekoon ketä kiinnostaa.

Aamuaikaisin rauhassa kotona kahvikupin äärellä, tai varsinkin yön jälkeen höyryä hengittävän metsän keskellä, nautin hiljaisuuden hivelystä. Edes vasemman korvani tinnutus ei pilaa sitä rauhaa. Vasta hiljaisuuden kuultuani pystyn ottamaan vastaan päivän eteeni kiikuttamat kohinat, selostukset ja mekkalat. Kunhan tästä vanhenen vähän lisää, joudun miettimään kuten isäni, ukkini, ja ukkini äiti Martta, otanko kuulokojeen, vai uppoanko entistä hiljaisempaan maailmaani. On siinä surullinen sointi, muttei se maailmanlopulta kuulosta.

Advertisement