Vähän sinä olet kyljistä pyöristynyt, vaikka laihalta vaikutat muuten. Yskiskelet iltaisin maate käydessä, ja lonkkasi ovat aika ajoin voimattomat. Ruoka kyllä maistuu ja jaksat kävellä seurana pitkiäkin lenkkejä. Heilutat häntääsi kun tulemme kotiin, ja pusket kylkeen, kun haluat maistella annoksistamme. Väsyneempi ja kuluneempi olet, parasta varata aika lääkärille, katsoa missä mennään.
Tänään olimme lääkärillä, jonka annoit tehdä kaikki tutkimukset. Sydämesi on vahva, näet, kuulet ja haistat vielä. Vatsan kireys sai lääkärin tarttumaan ultraan.
- Valitettavasti täällä on vatsa täynnä kasvainta, pernasta alkanutta. Ei se kauaa enää mahdu tänne kasvamaan, kyse on enää viikoista. Leikata ei voi. Näin kevyelle mammalle saa nyt antaa herkkuja ja hellintää. Kun oksentelu alkaa, niin sitten on aika lopettaa kivut piikillä. Puolikasta särkylääkettä siihen asti.
Näen mielessäni äitini reilut kolme vuotta sitten. Hänelläkin oli vatsa täynnä kasvainta, sappirakosta lähtenyttä. Ei voinut leikata sitäkään, mutta ei saatu numeroa, josta voisi saada sen viimeisen piikinkään. Sellaisen äiti olisi mieluusti ottanut, moneen kertaan sitä toivoi. Mutta vaikka kuinka hoidin, syötin miniannoksia ja pesin sängyssä, tuli se syöksyoksentelujen aamupäivä. Viimeiset kaksi kamalaa vuorokautta, kun koitin vain rauhoittaa äitiä ja itseäni, odottaa huoneeseen saapuneen kuoleman viimeistä armahdusta.
Haimme sinut Kotkasta Sammattiin, kun olit kolme kuukautta vanha rääpäle. Lapsiperhe vanhassa ja rämässä omakotitalossa ei vaikuttanut kovin eläinystävälliseltä kasvupaikalta. Teitä pentuja myytiin 50 euron hintaan talon alta. Sieltä te oikeasti kömmitti esiin, ja emonne haukkui ja puri teitä. Olisin mieluusti ottanut vaikka kaikki pennut mukaani, mutta sinä olit eniten emosi hampaissa, joten nappasin sinut.
Kotona pelkäsit kaikkea, eniten imuria ja katolta tippuvaa lunta, mutta myös sanomalehteä ja heiluvia käsiä. Kun pömpöttävästä vatsastasi tuli oksennuksena ja kakkana lähinnä havunneulasia, tajusimme sinun eläneen nälässä ja peloteltuna ensimmäiset kuukautesi. Osasit pitää puolesi, söit kunnolla ja vahvistuit, aloit vahtia pihamaata. Sinusta tuli kaikille tärkeä hemmottelun kohde, ja olet aina ollut vahvasti yksi meistä.
Kolmen kuukauden päästä olisit täyttänyt 16 vuotta. Olet vanhempi kuin kuopuksemme, ja koko perheelle rakas. Olet ollut terveempi kuin aiemmat koirani, yliveto luonteeltasikin, helppo ja fiksu. Lempiherkkusi banaani, lohen nahka ja porkkana tulevat jäämään muistiin. Tulen kuulemaan kynsiesi rapinan lattioilla, ja näkemään sinun karvaisen takamuksesi sängyn alta, kuonosi pöytäliinan reunan takaa, ja kuulemaan öiset unesi. En ehkä pääse yli ikävästä, sillä sinä olet lukenut minua kuin läpinäkyvää emäntää. Aistit suruni, pelkoni, vihani ja iloni. En ole osannut olla sinulle niin hyvä ystävä, kuin olisit ansainnut. Sinun luonteesi on niin kadehdittava, empaattinen ja periksiantamaton, pienistä iloitseva.
Nämä viimeiset päiväsi minä hellin sinua niin, ettei tarvitse surra jälkikäteen. Emme anna sinun kärsiä. Olen kanssasi ajatuksin, lohdutan ja paijaan. Itsekkäästi itken, kun menetän sinut ystävä. Kuljemme vielä vuosia kävelyteillä ja metsissä, näen sinut mökkikalliolla ja jaloissani aamulla. Olet tehnyt elämästämme paremman, toivottavasti onnistuimme samassa kunniakkaassa tehtävässämme. Sadussa sinä juokset äitiäni vastaan, ja kirmaatte yhdessä vehreillä niityillä, terveinä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 