Sä et ollu läheskään täydellinen, aika mäntti välillä, oikeesti. Et rohkassu ettimään omaa juttua, ja pelottelit ja varottelit ihan älyttömistä. Sä et ees pitäny sylissä tai halinu, et osannu puhua tunteista, tai lohduttaa jos mua ahdisti. (Onneks mummina olit ihan toista maata, mun muksuja paijasit ja silittelit.)
Jos sä et ollu töissä, sä neuloit, kokkasit, leivoit, luit, tai sulla oli migreeni. Meillä ei ollu himassa mitään yhteistä tekemistä, muuta kuin joskus harvoin tanssittiin, katottiin joku leffa, tai käytiin ilmaiskonserteissa. Kaivarissa ja Kaisaniemessä oltiin, koska et sä ihan paskaa musaa digannu. Sä tykkäsit Remusta, Kauko Röyhkästä, Tuomari Nurmiosta, Pave Maijasesta, Lapinlahden linnuista, ja mun mieliks kuuntelit välillä Dingoakin.
Sun leipomukset ja ruoat oli kaikkien mielestä parasta. Sä teit jokaiselle jotain spessua, just sitä mistä eniten haaveili. Sä korjasit risat vaatteet, kavensit ja muuntelit, kun mulla oli ideoita, mut ei taitoa. Neuloit mulle ja bestikselle samanlaiset villapuserotkin. Sä pidit kodin siistinä ja viihtyisänä, mutta eniten te kökitte siellä faijan kans kaksin. Joitakin kavereita kutuitte kylään, ja harvakseltaan piipahditte ite jonnekin.
On päivii kun mä kuulen sun nalkutuksen, tai oon näkevinäni sut kylillä. Menee vuorokausii, kun en muista sua. Sit on öitä, kun oot unissa kaikessa mukana, terveenä ja nuorena. Ja hetkii, kun luen, kirjotan, kuuntelen musaa, tai katon leffaa, enkä saa itkuu loppumaan. Jossain on oltava pussin pohja, mut epäilen, että tätä ikävää piisaa ihan mun omaan tappiin saakka. Just siks, että sä olit totta, et mikään paska, muttet voittaja. Jätit oikeet jälet, et hohtanu kultasta valoa. Puolet musta on susta.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 