Kadonneet

Koitan nukahtaa päiväunille työhuoneessa, pilvinen taivas ja joutilas hetki houkuttelee lepäämään. Silmät kiinni näen edessäni järven, laiturin ja rantakivet. En ole ihan varma onko näky lapsuuteni mökkirannasta, mutta jostain sen tunnen. Nyt järven pinta väreilee, vaikkei tuule lainkaan. Pilvien varjot ulottuvat sen pinnassa rantaan saakka, oudon pitkinä ja tummina.

Olen astunut työhuoneen sohvalta rantaan, järvi on suoraan edessäni. Ehkä kolmen tai neljän metrin päässä rannasta, vesi väreilee kuin isoja kaloja osuisi evineen pintaan. Yhdestä kohtaa väreily yltyy, ylös nousee sukelluksissa ollut suuri vesilintu. En tunnista mikä se on, muodoltaan kuin joutsen, mutta tummanruskea. Se katsoo minua pienillä silmillään, eikä liiku yhtään. Pian sen takaa nousee monta samanlaista lintua, kaikki jäävät niille sijoilleen.

Ihmettelen kun ne pysyvät hievahtamatta aloillaan, eivät oikaisee siipiään, kurota kaulaansa, sui höyheniään. Ne lepäävät hiljaisuudessa, pilvisen taivaan kuvastuessa niiden ympärille veteen. 

-Älä pelkää. Lepäämme tässä ja lähdemme taas. 

-Miten osaat puhua?

-Emme ole lintuja, olemme kadonneita. 

-Mitä tarkoitat?

-Olemme kadonneita ihmisiä, jotka eivät enää tahdo palata. Ikävää, että meitä etsitään ja kaivataan, itse halusimme pois. 

-Miksi te sitten olette lintuja?

-Emme halunneet ihmiselämää, mutta emme ole kuolleita. Lintuina olemme vapaita, ja löydämme rauhan. Unohda meidät, niin mekin olemme unohtaneet teidät.

Taaimmainen sukeltaa, etummaiset seuraavat sitä. Järveen jää hetkeksi iso rinkula, sen jälkeen ei näy mitään. Pinta on tyyni, vain sanat soivat korvissani uudelleen. En tunne ketään kadonnutta, mutta onhan heitä. Olen aina ajatellut, että heidät on viety vasten tahtoaan. 

Olen palannut sohvalle, käännän kylkeä. Silmiini ei tule enää järveä, ei muitakaan kuvia. Nukahdan. Kun aamulla herään, en ole työhuoneessa. Makaan saaressa, jonne poikakaverini minut kerran vei kadonneen enonsa mökille. Nyt järvellä tuulee, pilvet heijastuvat veden pintaan, mutta väreily ja linnut antavat turhaan odottaa itseään. Hetken mietin sukeltavani pinnan alle niiden perään, mutta kaipaisin perhettäni liikaa. Löydän suuren ruskean sulan, jonka pistän nutturaani pystyyn, ja koitan löytää kotiin.

Advertisement