Olipa kerran, tai ei sittenkään. Mitä tässä antamaan turhia toiveita. Ei ollut eikä tullut.
Minä sen tiedän, niin kauan odotin.
Turha kertoa, hukkaanhan elämä sellaisessa toiveiden harhaleikissä menee.
Yhtäkkiä vain ymmärtää, että yksin tässä pykää eilisestä tulevaisuutta.
Rakentaa hiekka-aavikolle risuista suojaansa.
Ja karavaani keinuu kuin suuri laiva ulapalla. Vie näyt mennessään.
Jään raapimaan korvallista. Kyyneleet on loppu, samoin rahat ja rakkaus.
Jätän teille viestin, että nyt riitti. Lähden etsimään tarkoitusta.
Ja mitä kauemmas kuljen, sitä eksyneempi olen.
Kuta kuinkin.
Ehkäpä sittenkin olin kerran.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 