Verhon takaa

-Josko tästä kotiin joutas? Mitä me enää täällä pyöritään?

-No elä ny hätäile, mikä kiire sulla on kotiin päästä? Kerkeet sä siellä möllöttää loppuelämäs.

-Nii mutku…

-Mutku ja mutku, paa suus suppuu ja oottele ny ku mulla on vielä asiaa näitten ihmisten kanssa.

Äiti jurnuttaa häissä pidempään kuin Elli haluaisi, nolottaa jo sen käsipuolissa roikkuminen ja itsestään numeron tekeminen. Elli ymmärtää miten he kuuluvat siihen ulkopuolisten porukkaan, joka on kutsuttu vain hyväntahdon eleenä paikan päälle, mutta joiden kanssa ei koskaan muuten seurustella.

Elli käy poimimassa vielä pari dominokeksiä taskuunsa entisten lisäksi, ja suuntaa isoon huvilaan sisälle. Tauluja on paljon, ja ne ovat isoja ja komeita, parkettia peittävät kalliit itämaiset matot, verhot ovat raskaita ja samettisia, pöydissä ja nojatuoleissa eläinten tassut. Nurkkapöydällä on karahvi, joita näkee vain saksalaisissa dekkareissa ylellä, joten Ellin on pakko kaataa itselleen tilkka jotain paksua ruskeaa, liekö tuo konjakkia tai likööriä, kristallilasiin. Hän maistaa varovasti nestettä joka on väkevää, mutta makeaa, polttelee kurkussa alus valuessaan. Orkesteri soittaa ulkona keveää, kuplivan iloista musiikkia, vieraat tanssivat, morsian nostelee valkeita laahaavia helmojaan appiukon käsivarrelle.

Viimeinen tilkka menee henkitorveen, koska viininpunaisen verhon takaa kurkistaa pieni poika. 

-Et sä sais sitä ottaa, se on noille vanhoille vaan. Mut en mä kerro, ku älä säkään kerro että näit mut. Mun pitäs olla koko juhlan ajan täällä piilossa.

-Ai verhon takana? Ettiiks joku sua?

-No ei, ku täällä talossa sisällä, mä en saa mennä pihalle. Ku ei ne oo kertonu kellekään, että äitillä on jo mut. Ettei ne ala puhuu kylällä. Saavat sit vasta myöhemmin kuulla, ku ne jo tykkää äitistä.

-Kuka sun äiti siis on?

-Tuo morsian tietty! Et sä ny sitä tajua?

Poika juoksee portaat ylös, eikä tule enää takaisin. Elli katsoo ruutuikkunoista ulos, eikä ymmärrä miten tuolla korkeintaan 20-vuotiaalta näyttävällä morsiammella voi olla jo tuollainen poika, varmaan ainakin 4-vuotias. Koko kylä on kohissut von Hjelmin Aleksin onnistumisesta. Miten tämä on pian kauppakorkeansa käytyään löytänyt niin nuoren ja kauniin vaimon, ja nyt asettuu kotikyläänsä asumaan. Metalleista iät ja ajat rikastunut ruukin omistajasuku teki nykyään mitä lie ulkomaankauppaa, ei Elli niistä mitään ymmärtänyt. Mutta seurapiireihin nuo kuuluivat, julkisuudessa esiintyivät säännöllisesti. Siksi se äitikin niiden helmoihin halusi roikkumaan. Luuli kai saavansa jotain pöydän reunan yli tippuvaa itselleenkin.

Elli kaatoi vielä toisestakin karahvista punertavaa alkoholia, lämmitti sillä kurkkuaan ja vatsaansa. Katseli senkin päälle asetellut valokuvat läpi, kauniskasvoiset ja kiharatukkaiset von Hjelmit, erityisesti vanhempaa ruukin isäntää tarkkaan silmäillen. Ei sitä millään arvaisi, vaikka samanlaiset vihreät vilkkusilmät hänelläkin oli, että Aleksi oli oikeasti hänen velipuolensa. Niin erilailla hänet oli kasvatettu, niin vähin varoin puettu ja ruokittu. Äiti ei koskaan ollut näistä karahveista mitään maistellut, pari viikkoa vain viettänyt nuorena lemmenleikeissä ruukin isännän sylissä. Verhon takana piileskellyt ja sinne unohtunut. Ellin höppänä ja huomionkipeä äiti, nuorempana kovin kauniiksi kehuttu. 

Paksut olivat verhot vieläkin, ja paljon piilottivat edelleen. Elli halusi takaisin raittiiseen ilmaan, kulki hääväen läpi, ja nappasi äitinsä käsikynkkään. Hääkakku vatsassa painaen kävelivät kotia kohti, taakseen katsomatta.

Advertisement