Kottikärryt pullottavat epämääräistä havukasvia täynnä. Oksat peittivät monta neliömetriä puutarhasta, ja olin oksasaksien ja lapion kanssa riuhtonut ja vääntänyt niitä irti pari tuntia. Taistelu oli viimein ohi, neljäs kottikärryllinen kulki kohti pihan perää, vaikka uumoilinkin, että kasvi tekisi minulle vielä tepposet. Luultavimmin sen juurakkoa oli tallella niin, että se ryöpsäyttäisi itsensä esiin taas ensi keväänä, pakottaen minut uudestaan hommiin. Sillä minä olin päättänyt saada tilaa kukille ja kesäkurpitsoille, ruohosipulille ja yrteille.
Säikähdin kun pensaiden takaa ilmestyi vanha rouva lapio kädessään. Hän katsoi oksista kasaamaani kekoa toinen käsi rinnallaan ja huokaisi. Sitten hän pyöritteli päätään hitaasti kuin kieltäen näyn, minua hän ei huomioinut ollenkaan. Kumpparit jaloissaan hän oikaisi kasan yli pensaiden taa, vihreä samettitakin helma heilahtaen. En tiennyt minne hän jatkoi matkaa, koska pensaiden takana oli melkeinpä läpitunkematon risukko, vadelmaa ja pajuja tiheässä sumpussa.
Aamulla olin kahvikuppini kanssa rappusilla miettimässä seuraavaa istutusurakkaa, kun talon kulman takaa tuli ikäiseni nainen ehkä 10-vuotiaan tytön kanssa minua kohti. Hän esittäytyi talon entiseksi asukkaaksi, ja pyysi lupaa esitellä paikkoja lapselleen. Myönnyin tietysti ja kuljin heidän perässään, koska oli kiinnostavaa kuunnella kuinka hänen isänsä oli rakentanut taloa veljineen, äitinsä istuttanut puutarhan täyteen lempikasvejaan, ja hän siskonsa kanssa leikkinyt pihan jokaisessa sopukassa. Kun hän huomasi eilisen työmaani, hän silminnähden järkyttyi. Tuiviot olivat kuulemma hänen äitinsä lempihavuja, ja olin poistanut ne kaikki koko pihasta.
Pettymyksen nieltyään vieraat vielä kertoivat omenoiden lajikkeet ja leikkimökin historiaa. Sitten nainen otti käsilaukustaan muutaman valokuvan, ja esitteli talon rakentaneen isänsä, ja puutarhasta huolehtineen äitinsä. Oli minun vuoroni järkyttyä, sillä vanha rouva oli eilen pensaiden takaa ilmestynyt samettitakkinen huokailija. Mutta se ei ollut mahdollista, koska rouva oli kuollut kaksi syöpää sairastettuaan jo viisi vuotta sitten. Aviomies ei jaksanut pitää taloa yksin, joten siksi se minulle myytiinkin.
Sain kuin sainkin kasvit lopulta istutettua, mutta mietin näitä kolmen polven naisia edelleen. Yölläkin heräsin uneen, jossa nainen halusi vierailla talossa taas. Kävin juomassa vettä keittiössä ja katsoin kesäyön kaunista hämärää puutarhassa ikkunan läpi. Ja siellä hän käveli nytkin, valkeassa pitkässä yöpaidassa, paljain varpain, kumarrellen kasvejeni ääreen. Hän laski käsiään eri kasviryhmien päälle kuin tunnustellen, tai näitä siunaten, mitä hartaasti enemmän toivoin. Aikansa kostealla nurmella pyörähdeltyään, hän katsoi suoraan ikkunaan, hymyili minulle, ja lähti pensaiden taa. Se oli viimeinen tapaamisemme, mutta ikimuistoinen. Olin tutustunut aikojen takaa saapuneeseen puutarhan suojelijaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 