Lapsena tykkäsin saunoa ennen muuta perhettä yksin, koska juttelin ääneen hengelle. Ei se ollut löylyn henki, vaan Anni-mummini, jonka menetin kun olin 8-vuotias. Ukin ja mummin puutalossa Kuopion Laulurinteellä oli kellarisauna, jossa vieläkin käyn välillä unessa löylyissä. Sinne kuljettiin jyrkkiä kierteisiä portaita, ja pitkää kapeaa käytävää pitkin. Matkalla oli myös mummin hillokellari, ja jänniä vanhoja esineitä. Pidin mummista kovasti, vaikka hän kai pitikin minusta vähemmän kuin veljestäni ja serkusta. Olin liiankin puhelias ja toimelias, hän arvosti hiljaista ja rauhallista lasta.
Kuuntelin hänen puheitaan tarkkana, mutten päässyt kertomaan omista seikkailuista. Mummilla oli paljon puuhaa kasvimaalla, marjametsässä, ompelukoneen kimpussa, tai ruokaa laittaessa. Mutta kun olin yksin saunan lauteilla, hänen jo kuoltua, huomasin että voin puhua rauhassa. Olin varma että Anni-mummini kuuntelee, koska hänellä ei ollut enää kiireitä.
Varovasti koitan suitsia nuorimmaiseni saunassa höpöttämiä juttuja. Hän puhkeaa löylyissä puheliaammaksi kuin missään muualla. Olen koittanut opettaa käsityksen saunarauhasta, mutta poika unohtaa sen aina. Hän ei ymmärrä miksi haluan nauttia kuumasta hiljaa ajatellen omia, kun hän voisi kertoa päivän ajatuksista ja puuhista. Annin hengelle lapsena juteltuani ymmärrän, että poika tarvitsee nyt korvia. Hänelle on tärkeää tulla kuulluksi omine pulputuksineen, vaikka ne olisivat kuinka hupsuja. Se siitä saunarauhasta, onhan se hyvä paikka myös purkaa tuntoja ja ajatuksia.
Heitän vettä kiukaalle, ja poika käy suihkussa. Minä lähetän yhden hiljaisen ajatuksen löylyn hengelle, kiitän.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 