Läpinäkyvä

Näen jo naapurin keltaisen talon punaisine kattoineen suuren tammen takana. Vielä vähän matkaa niin oma taloni tummentuneine hirsineen ja tiilikattoineen tulee esiin. Kuusi aita on tiheämpi kuin muistinkaan, vain katto pilkottaa sen yli. Postilaatikossa ei ole mitään, kuin joku olisi jo käynyt sen tyhjentämässä. Tien varren viinimarjat ja karviaiset ovat jo kypsiä, napsin niistä kourallisen maistiaisia. 

Jakke ei hauku tuloani, se on varmaan päässyt irti omille teilleen, mokoma kiertolainen. Jossain on nartulla juoksut, ei se pysty vastustamaan kutsua. Syysleimut ovat niin pitkiä, että retkottavat jo toisistaan tukea etsien, valkoisina ja vaaleanpunaisina.

Vanha puukiikku on nostettu eri paikkaan, se ei ole enää koivun varjossa, vaan etupihalla suorassa auringon paisteessa. Siinä ei kyllä ole niin hyvä paikka. Keittiön ikkunoissa on uudet verhot, kuka on halunnut tuollaiset kirjavat? Mikä vika niissä vaaleissa mahtoi olla? Minulta ei ole kysytty mitään, tämä on kummallista.

Kirjosieppo kai sentään pesi samassa pöntössä. Ainahan se on siihen keväällä muuttanut ja poikasensa ruokkinut. Ja tuolla kulkee vieläkin naapurin oranssi kissa. Mitenkäs sekään olisi reittejään muutellut, eläimillä on tavat tiukassa.

Ulko-ovi on auki niin kuin aina, mutta jo eteisessä on uutta niin matto kuin maali seinissä. Tuvassa on uusia valokuvia, ihan tuntemattomista ihmisistä. Pianonkin joku on raahannut ikkunan viereen, eihän sitä kukaan osaa soittaa. Ja ruokapöydän päälle on nostettu iso peili, ei sovi siihen ollenkaan.

Kumarrun katsomaan pöydälle jätettyä hedelmäkulhoa, se on sentään minun vanha. Mutta sitten minä vasta säikähdän kunnolla, kun peilissä ei näy kasvoja. Minä seison ihan peilin edessä, mutta ei siihen piirry ketään. Onko tämä joku pilailu, ei kyllä naurata yhtään? Peruutan takaisin pihalle, siellä parveilevat janoiset itikat. Mutta kun astun niiden syötiksi, ne vain lentävät läpi. Seison hämmästyneenä aloillani, kun pihaan kurvaa vieras auto. Kuski ei näe vaikka seison auton edessä, ajaa vain ylitseni. 

Tunnen miehen joka nousee autosta, hänen täytyy olla lapsenlapseni Janne. Mutta kun viimeisen kerran tapasimme, hän oli vain kymmenen vanha. Käyn painamassa poskeni hänen poskeaan vasten, ja edelleen kenenkään huomaamatta, läpinäkyvänä takaisin tielle kuljen. Ei ollut sitten minun aikani, menneisyyttä hetken muistelen.

Advertisement