Aamusta asti odotan että pääsen lähtemään kohti saarta. Lossi vie minut rannalta toiselle, ja irrottaa mieleni kaikista huolista. Loppumatkan voisin juosta laulaen, vaikka kannankin tavaroita. Viimein illalla saavun kalliolle ja käyn heti lämmittämään rantasaunaa. Järvi loiskii, läikehtii, väreilee montaa sinistä. Lokeilla on kiistansa luodoilla, jonne on matkaa satoja rannan kiviä, kareja aaltojen alla, ja laskemattomia vaahtopäitä.
Haen liiteristä lisää puita, metsä huokaa kuuluvasti ympärillä. Männyt seisovat riveissään uljaina, kuin rintamalla, vahtivat rikkomatonta rauhaa. Vielä en tiedä mitä ne tekisivät, jos alkaisin täällä riehua. Joutuisinko ojaan tai kivenkoloon, vai eksyisinkö harhaan?
Aurinko väsyy, se suutelee Pielistä, peittelee kaikki sen vaarat pehmeällä siivulla yötä. Äänet vaimenevat, jää löylynhenki, joka sihisee, puhisee kosteutta ja kuumuutta. Lihakset rentoutuvat, ajatukset makaavat, kaiken voi ottaa rauhassa. Sitten on päästävä järveen, huomattava kuinka elossa tänä iltana on. Jokainen huokonen hengittää tätä ympäröivää luontoa.
Nousen raskain, väsynein, mutta niin onnellisin askelin mökkiin lepäämään. Silmät suljettuani näen saman maiseman. Nuo vaarojen siluetit, siveltimin vedetyt pilvien massat, aalloista nousevat paljaat kalliot, mäntyjen valtaamat rannat. Uni ei osaa olla makeampaa missään muualla. Aamu voisi olla kaunis monessa maailman kolkassa, mutta minun rauhani löytyy täältä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 