Birgitta on vauvakiikussa, Benjamin puhaltaa saippuakuplia, Noa harjaa koiraa. Äiti lakkaa varpaankynsiä laiturilla, ja isä lukee kirjaa. Aamupalaksi oli muurinpohjalettuja, niillä jaksaa iltapäivään. Pian loiskivat veljekset rantavedessä, pikkusiskoa heijataan uneen.
Äiti katsoo kun joutsenet lipuvat rannan ohi, pojat eivät edes huomaa. Haapa kahisuttaa lehtiään pienessä tuulessa, joku kokee kauempana verkkojaan. Birgitta näkee jo unta, puristaa pienet sormensa nyrkkiin. Äidin posket kastuvat pantatusta itkusta, nyyhkäykset on purettava kauempana vaunuista.
Reilu vuosi sitten kesä alkoi kauniisti samassa paikassa, äidin vatsassa kasvoi vauva. Toukokuun viimeisenä raskaus keskeytyi, ja mieheltä meni voimat. Kun vaimo itki vauvaa, mies itki uupumustaan. Kumpikin suri, mutta sisällöt ohittivat toisensa sulassa sovussa. Pojat piti hoitaa, vaikka mitään ei olisi jaksanut. Saatiin syötyä ja saunottua, paljon vain nukuttua.
Vanhemmat osasivat ottaa rennosti, unohtivat tavat ja tavoitteet. Hellivät poikia ja toisiansa, katsoivat järveä ja sulivat auringossa, antoivat ajan kulua. Kesän lopussa äidin vatsassa kasvoi Birgitta, ja isä alkoi toipua. Hän ei palannut töihin syksyn alussa, otti virkavapaata, silitti kumppaninsa masua.
Kyynelten saattamina painuvat vuoden takaiset lainehtivan ulapan alle. Lasten kikatus naurattaa mukana, rantaleikeissään kirmaavat Benjamin ja Noa. Äiti antaa isän riippumatolle vauhtia, kirja moksahtaa hiekalle. Käsivarret nappaavat vaimon maton sisään, siinä kiikkuvat yhdessä kolmen lapsensa äiti ja isä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 