Piha ui sumussa, puut kahlaavat napaansa myöten, marjapensaat ovat kokonaan pinnan alla. Astun viileillä kivilaatoilla sokeana, muistista. Lapsena ne veivät suorinta tietä leikkimökille, ihastuneena kiertelemättä rannan kaislikkoon viltille. Sorsat ja joutsenet lipuivat ohi kun Markin kanssa pussailimme.
Leikkimökki purettiin 90-luvulla, sen paikalla kasvaa hevoskastanja. Ranta on kaislamatto, tuuhea ja korkea. Vanha venelaituri tontin reunassa on ainoa kaislaton reitti merelle. Linnutkin viihtyvät nyt vastarannalla. Kun tuulee lännestä, aalloista muodostuu pintaan kuvio, jota pitkin voisi kuvitella kävelevänsä. Ei kultainen ilta-auringon silta, vain tummansininen väreily eri suunnasta kuin yleensä.
Mark vietti täällä kaksi kesää, sen jälkeen emme vaihtaneet edes kirjeitä. Sinä talvena kun täytin 20, Henri löysi minut. Hän pelkäsi merta ja asui kaupungissa, en käynyt huvilalla vuosikymmeniin. Ajattelin aina, että sitten kun on lapsia, tulen heidän kanssaan.
Aamu alkaa kirkastua, paljastaa umpeen kasvaneet nurmikot ja polut. Löydän tutut perennat, vaikka ne taistelevatkin olinpaikastaan jättipalsamin ja lupiinin kanssa. Taitan mukaani muutaman pionin, ja kuvittelen taas, miten erilaista kaikki olisi lasten kanssa. Joku auttaisi laittamaan huvilaa kuntoon, putsaamaan rantaa kaisloista. Pihalla juostaisiin paljain varpain, nauru kilkattaisi linnunlaulun seassa.
Vaikka saavuin näin myöhään, en ole unohtanut. Monena kesänä haaveilin herääväni huvilassa, kulkevani uimaan mansikkamaan laitaa. Kuvittelin istuvani laiturilla, uittavani jalkoja pinnan alla, ja kääriväni kaislasta sormusta.
Olisi pitänyt tulla, antaa Henrin hetki kaivata, istua kaupungin puistoissa ja torilla toisten kanssa. Sillä täällä sydän lyö hiljaa, kannan maisemaa sielussa. En sure olematonta, muistoni purjehtivat näissä tuulissa, kantavat juhlatunnelmaa. Elämä on ollut kaunista, voin kiittää jokaisesta vuodesta. Ja viimein olen kotona.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 