Pörri puskee laihaa paljasta jalkaa pöydän alla, Leo katselee lastenlasten kortteja ja piirroksia. Juo kahvia mustana, kastaa siihen kanelikorppua. Toisella tuolilla vastapäätä on Hellän villatakki. Läheltä piti ettei mies keittänyt taas kahta kuppia, vaimon poissaoloon on vaikea tottua. Tytär on viikannut äitinsä tavarat laatikoihin, vienyt jo pois talosta. Mutta punaista villatakkia Leo haluaa katsella, sen hän toi itse armaalleen työmatkalta Islannista.
Kello naksauttaa uusia minuutteja, Leo antaa kasveille vettä. Hän käy parvekkeella tupakalla, kaipaa Hellän nuhteita. Savu ei tunnu samalta keuhkoissa, henkoset niin rauhoittavilta. Yksinäisyys ympäröi jokaisen hetken, tuntuu hyvin painavalta.
Leo jättää kioskille lottokupongin, ja hakee kaupasta leipää ja oikeaa voita. Valmis lohikeitto on helppo lämmittää, huomiseksi silakoita. Pörri haistaa kalat, haluaa osansa omaan kuppiin. Leo silittää lämmintä ja sileää kollia, joka nuolee lautaselta kerman loppuja. Voi näitä vanhoja poikia, kaksin asuvat hiljaa.
Iltauutiset katsottuaan polttaa Leo viimeistä tupakkaa. Savumerkit nousevat ilmaan, tavoittelemaan vaimoa. Alhaalla kadulla nuori mies kyyditsee tarakalla neitoa. Leo pyyhkii kasvoja hihaansa, muisto rakkaudesta puristaa. Illan vilu ohjaa nukkumaan, täytyy vain poimia punainen villatakki tuolin selältä mukaan. Sen mies asettaa parisänkyyn vieruspaikalle, ja käy kasvot Hellään päin unta odottamaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 