Ei tullut läksyjä, heitän repun kotiin ja ryntään omenan kanssa lähimetsään uusissa kangastossuissa. Pian alkaa kesäloma, äiti ompelee jo kevätjuhliin uutta punaista olkainmekkoa, jossa on valkoisia palloja. Jäännöspalasta saan vielä kolmiohuivinkin pitämään tukan aisoissa. Riemu nostaa jalkoja, hyppelehdin viimeiset askeleet ennen kuusien porttia.
Katselen kekomuurahaisten loputonta eestaas kulkua poluilta keolle, neulasia kantaen. Yhdellä on kuivahtanut kastematokin raahattavanaan, melkoinen voimamies. Ensimmäinen ritariperhonen vaaleine suurine, sini -ja punatäpläisine siipineen lentää läheltä. Sitten polulle ilmestyy upea, mustan kiiltävä ja kova koppakuoriainen. Minnehän se on matkalla?
Säikähdän, kun tunnen jonkun tuijottavan kyykkimistäni maassa. Suuren kuusen varjossa seisoo se paksunvyön mies, Niuvan sairaalan potilas, jonka näen kiertävän samaa kävelylenkkiä monena päivänä viikossa. Nyt mies ei kierrä, näyttää kummalta. Nousen ja säntään kielokellaria kohti. Se on pitkän matkan päässä, keskellä metsää iso kuoppa, ehkä pommin painama, joka kesäkuussa on kielojen valtaama. Juoksen niin että henki vinkuu, koskaan en ole päässyt näin kovaa, ainakaan metsässä. Tokaluokan pojat voitin kyllä urheilukentällä 100 metrin juoksussa. Mutta ne olivat tuttuja poikia, tämä ukko on eri asia.
Vähän aikaa olen kuulevinani huohotusta, mutta kun lopulta kaadun kielokellariin, pääkoppa kaikuu ihan omasta huohotuksesta. Sydän hakkaa, se juoksee vieläkin pakomatkalla. Ketään ei näy, alan rauhoittua pikkuhiljaa.
Paksunvyön miehen kierrän jatkossa kaukaa, enkä tapaa häntä enää koskaan kuusten takana. Kestää silti aikansa, että lopetan kurkkimasta ja varmistelemasta. On kuin metsää ennen hallinnut taika ei olisi enää voimassa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 