Kiipeän metallisia, jyrkkiä portaita koneen ovelle. Etsin oikeaa riviä, jolle istua. Viimein siinä ahtaassa penkin pätkässä alkaa yllättäin, kaiken lähtemisen riemun jälkeen jännittää. Mitä jos mikään ei onnistukaan. Jos työ perillä onkin ihan hanurista? Jos talo mikä kuvissa näyttää siistiltä, onkin laho, bajamajan kokoinen koppi? Jos ainoa oikea saavutus onkin tupakanpolton lopettaminen, eikä mikään totaali elämänmuutos? Jos pitää palata nolona parin kuukauden päästä takaisin, ja kaivaa talon taakse häpeäpotero. Nyt kyl vois haudata kaikki jossit sen poteron pohjalle, ja uskoo itteensä.
Voi myös käydä niin, että Thaimaassa kaikki sujuu. Että elämä lähtee rullaamaan ihan itestään. Värit, maut, hajut ja tunteet herää räikeinä, ahnaina eloon. Mä opin kieltä, oon hyvä siinä duunissa, ja saan liudan hyvii uusii kavereita. Ihan kuin nuorempana. Ois ehkä ollut viisainta tehdäkin tää jo 30 vuotta sitten.
Kun vain nämä kummalliset, pellinpaloista kootut koneen siivet toimittaisivat mut pian perille. Ei mulla oo enää vuoskymmeniä aikaa vaan ootella.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 