Mun vanhemmista en voi kertoo mitään, ku en muista. Oon ollu niin pieni, kun mut on otettu huostaan. Ja sit onkin ollu yhtä perherumbaa. Johonki olin liian sairastelevainen, toisille liian ittenäinen. Pahin paikka oli yks söpö perhe Enossa. Perheen isukki tuli jo toisena yönä siveleen mun jalkoväliä peiton alle. Sain sellaset raivarit, että purin sitä käteen, lujaa. Seuraavana aamuna mua haettiin jo pois. Sivelijä katto mua ku halpaa makkaraa, vaikka ite ois makkaroineen kuulunu helvettiin, grillivartaaseen. Kun kerroin sossulle mitä tää isä teki, mulle sanottiin vaan, että oon ymmärtäny jotain väärin. Että siitä perheestä on jo kaks tyttöä kasvatettu ylioppilaaks asti. That’s it.
Kauimmin olin yhellä Ellalla, mut se joutu ite sit hoitokotiin, varhasen muistisairauden takia. Oli jo jonkun aikaa koulussa katteltu, kun mulla ei ollu oikeita kamoja mukana ja liian vähän päällä ja kaikkee siinä sattu. Ella oli lempee, sillä oisin viihtyny. Ei sekään mikään säännöistä lepsu ollu, mut johdonmukane. Ja se oikeesti tykkäs musta. Se letitti mun tukkaa ja neulo mulle puseroita ja sukkia, lapasia ja myssyjä, kaulahuiveja ja sellasen pehmonallenki. Paras muisto ikinä on, kun heräsin Ellan kammarissa, just paistettujen karjalanpiirakoitten tuoksuun. Ellan kaks sekarotusta koiraa makas mun sängyn juuressa. Mulla oli niin hyvä olo, kun vaan sellasia aamuja ois ollu aina.
Molemmat vanhemmat sekakäyttäjiä, niin luki mun papereissa. Ei niillä ollu onneks muita lapsia. Olivat kuitenki mut jättäneet kämpille huutaan ja ite lähteneet kaljalle. Naapurit oli moneen kertaan hälyttäneet poliisia paikalle. Jollain kerralla mä olin siel sit poliisien tullessa yksin, paskat vaipoissa, iho rikki ja mustelmilla. Lääkäri totesi nestehukkaa ja alipainon. Siltä reissulta en palannu “kotiin” vanhemmille. Musta tuli kiertopalkinto, ja jollain kiertoradalla tässä vielki huidellaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 