Aamulla se härnäsi, kun olin vielä unessa. Kutitti tukallaan nenää, että oli pakko aivastaa. Virnuili naama melkein kiinni mun naamassa, teki ilmeitä, yritti naurattaa. Kysyi kesken kaiken vakavana, milloin hänenkin tissinsä kasvaisivat.
Paistan sille lettuja, se kiikuttaa pihalta koiranputkia ja horsmia. Laitan ne maljakkoon, ja kuuntelemme Lennonia. Kuvitellaan, ettei ole taivasta tai kadotusta, vain ihmisiä tässä hetkessä. Lauletaan mukana, ettei ole maita ja kansoja, joiden puolesta tapella ja kuolla, ei uskontoja, vain ihmisiä elämässä rauhassa.
Pikkusisko ei ymmärrä mitä on uneksia, kun kerran ollaan hereillä. Eikä hän pysty pidättämään kyyneliä, kun kuulee ettei Lennon elä enää. Miten joku voi ampua sellaisen, joka ei itse ampuisi ketään? Siitä äidit jatkavat, kun kiipeän takaisin yläkertaan.
Piirrän sydämen huulipunalla ikkunaan, ja alan taas hyräillä melodiaa. Muste muodostaa laululle sanat, ja toivon hartaasti, että niitäkin, omia, joskus jonkun rakkaan kanssa toistetaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 