Jätkä oli lähteny aamuyöllä, rinkka oli poissa sängyn alta. Mä olin niin tottunu sen rasvaseen tukkaan viereisellä tyynyllä, mut nyt siinä oli vaan rasvaa.
Miten siinä menikin niin rikki, puolessa vuodessa? Toiveet jostain yhteisestä kasvo kerrostaloja isommiks. Ja sinne talojen varjoon, ahtaille kujille, päädyin sen häipättyä. Kulissit lohkeili kolisten. Ei ees kunnon hyvästejä lentokentällä. Vain likanen lappu ruokapöydällä: “Älä muista pahalla, meil oli kivaa. Pärjäile!”
Tiesin että se lähtee sen viikon lopussa, mut päivä oli kuitenkin yllätys. Eikä se selvästi halunnu mua kaulaansa roikkumaan lähtöselvityksiin, mutta oli se tylyä. Ja nyt kun mä aattelen, niin se paska ei ees maksanu vuokrista osuutta, ja eli yleensä mun ruoissa. Mä olin niin hönö, sen lumoissa vissiin, etten tajunnu mitä hyväkskäyttöö. Jätkä sai säästettyä paremman matkakassan. Ja ton takia mä hajosin. Häivyin lopulta koko kaupungista. Jäin tyhjäkäynnille, mistään ei tullu mitään. Ei opiskeluista ainakaan.
Mut nyt vissiin, mä oon tainnu herätä tahmeesta unesta. Niin kuin ois käännetty kaihtimet auki, pesty oikein ikkunatki, näkyy kaikki niin kirkkaana. Tekee mieli vaan mennä lasin läpi ja alottaa alusta. Juoksennella paljain varpain parit festarit läpi, naida palaneella nurmikolla jonkun never heard susta panon kanssa. Laittaa överit huulikiillot ja kymmenii renkaita ranteeseen, jotkut älyttömän pitkät sulat korviin, ja heiluu mekossa ilman alusvaatteit. Eikä mua taida mikään pidellä, ja miks pitäskään?
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 