Tuija odottaa pakettiauton ratin takana jo kypsän näköisenä, mutta ei sano mitään, kun pyyhin naamaa hihaan. Itkuu tai räkää, ihan sama. Molemmat sytyttää tupakat palamaan samalla tikulla. Tuija ottaa pitkän kulauksen kokista, ja alkaa ajaa aika vauhdilla kohti Tamperetta. Mä kurkkaan selän takana olevia tavarapinoja, ja sitten ikkunan läpäisemiä viliseviä maisemia. Lumi peittää puut kuin tomusokeri, on pirun kaunis ja kylmä aamu. Tätä kylää ei jää ikävä, mutta yhtä ihmistä kyllä. Silti musta tuntuu kuin pitkästä aikaa kulkisin nyt varmasti oikeaan suuntaan. Huomisesta ei vielä tiedä, montako kuukautta mä ikävöisin sitä. Kelaisin vaan, että mitä se nyt tekee, ja onko sillä jo joku toinen. Vai löiskö salama mua päähän, ja iskis eteen jonkun uuden.
Katon taustapeilistä silmämeikit ja hörppään Tuijan kokiksesta. Radiosta alkaa soida joku retro biisi varmaan 80-luvulta. Siinä hoetaan että tää on paska kaupunki, niin moneen kertaan tän äijän äänellä, että ostan sen idean. Ja mikä hulluinta koko aamussa, mä näen miten valkea hevonen ravaa villinä lumisella laitumella. Sen on oltava hallusinaatio, koska täs perslävessä ei oo ennenkään ollu mitään noin kaunista.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 