Heti kun Jani saa silmänsä aamulla auki, ajatus jysähtää eteen. Se välkkyy migreenin laukaisevana neonvalona vielä hämärässä huoneessa, jossa haisee likaisilta sukilta ja yön tuhnupieruilta.
Mitään muuta ei ollut enää tehtävissä. Tänään se piti räjäyttää. Ei sillä että hän niin paljon olisi koskaan välittänyt luokkakavereistaan, näiden mielipiteistä tai töllötyksestä. Ihan itsensä takia hän oli päättänyt, että tänään se loppuu. Ei enää yhtään päivää tätä vittumaista odottelua, tilanteen seuraamista, ja otsanahkan kiristelyä.
Kyllä hän tiesi, että eivät ongelmat siihen loppuisi, aina niitä uusia nousisi. Ei hän ihan pelle ollut, vaikka suosittua hänestä tuskin tulisi tämän jälkeenkään. Näytti ongelmia olevan joillakin muillakin, eikä hän tiennyt kuinka kauan toiset olivat valmiita odottelemaan.
Jani nosti valuneet bokserit ylemmäs, ja suuntasi vessaan. Valot olivat aivan liian kirkkaat. Vielä hän kerkesi miettiä että paikat voisivat pahasti sotkeentua, mutta jokuhan jäljet aina korjaa. Sitten hän katsoi peilistä ongelmaa, ja alkoi puristaa kovaksi paisunutta finniään kahdella etusormellaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 