Onni

Keinun vanhan koulun takana kiikuissa. Aurinko paistaa silmiin, lämpö hellii ihoa, pieni tuulen tuiverrus helpottaa hengitystä. Kiikun ja katselen kaunista näkyä: mieheni ja lapseni heittelevät koripalloa ja roikkuvat kiipeilytelineissä. Hekään eivät ole enää ihan pikkuisia, nuorimmainenkin täyttää seuraavaksi 13. Mutta heillä on sama meininki kuin ennenkin, iloinen, nauravainen, keskittynyt yhdessä puuhaaminen, minulle esiintyminen ja vilkuttelu. Tajuan olevani hyvin etuoikeutettu ja onnellinen.

Olemme asuneet kerrostaloissa 12 viimeistä vuotta, kolunneet koulujen pihoja, puistoja, metsiä, kävelleet puroille, lammille ja kukkuloille. Olemme haaveilleet omasta talosta, jonka jo kahdesti menetimme, puhuneet saunan lämmityksestä silloin kuin itse haluaisimme. Olemme miettineet mitä pihaan istuttaisi, miten siellä ruokaa grillattaisiin ja saunan välissä viilenneltäisiin. Ja silti eläminen on ollut kaiken aikaa onnellista niissäkin puitteissa, missä kulloinkin olemme olleet. Meillä on ollut enemmän kuin tarpeeksi.

Hymyilen kun mietin, miten pelaamme lautapelejä yhdessä, katsomme kaikki elokuvaa, laitamme ruokaa pitkällä kaavalla, piipahdamme uimahallissa tai järvessä, melomme tyynellä Pielisellä, puramme kauppaostoksia yhteistuumin, soitamme sukulaiselle synttäreiden johdosta laulutervehdyksen isona kuorona, ajelemme autolla reissuun, ja nukumme mökillä pienissä tiloissa. Puramme vapautuneesti kiukkua, murjotamme ja pahoittelemme. Näemme toisistamme koko kuvan, emme valehtele, peittele, tai pystytä kulisseja. Ymmärrän että tämä kaikki on arkista onnea. 

Taputan itseäni päälaelle, kun aikuisetkin lapseni antavat minun rutistella, halata, pussata, ja jakavat huolenaiheensa ja ilonsa. Olen saanut itkeä yhdessä heidän kanssaan useat itkut, ja hyppiä riemusta, kun on onnistanut. Olen saanut lukea heidän koulutöitään, laulun sanoituksia, runoja, kertomuksia, kokemuksia ja illan hämärtyessä tuhat ja yksi satua. Olen laastaroinut haavoja, pessyt tukkaa täishampoolla, nyppinyt pinseteillä tikkuja, paistanut pannukakkuja, letittänyt hiuksia, ommellut irronneita nappeja, kuljettanut rokotuksiin ja hammaslääkäriin, harrastuksiin ja kavereille. Olen saanut haukkuja, kehuja, nimittelyä ja kiitoksia. Olen herätellyt, hoputellut, varoitellut, kehottanut, käskenyt, rauhoitellut, peitellyt ja nukuttanut.

En ole voinut ostaa kaikkea mitä lapset ovat toivoneet. Olen hankkinut tavaraa ja vaatetta kierrätettynä. Emme ole maksaneet kalliita harrastuksia tai leirejä. Olemme pitäneet pieniä synttäreitä, saaneet tuettuja lomia, lainanneet sukulaisten mökkejä siivousta ja remonttia vastaan, käyneet yleisillä rannoilla ja metsissä luontoretkillä. Kun saimme rahaa, teimme koko perheen omatoimisia lomia Portugaliin ja Kreikkaan, täydellisen tietoisina uskomattomasta mahdollisuudesta.

Kun tiedän läheisteni murheen aiheet, vaikeudet, pelot, ilot ja onnistumiset, olen rauhallinen. En halua läheisteni suorittavan elämää, toivon heidän pysähtyvän aina miettimään, mitä haluavat todella. Se mikä on itselle arvokkainta, voi olla aivan toista kuin kenellekään toiselle, ja juuri siksi ainutlaatuista. Sen etsimiseen voi mennä aikaa, jos ei kuuntele välillä hiljaisuutta, omia ajatuksia ja toiveita. Olen halunnut lasten toteuttavan vain omaa onneaan, kuuntelematta liikaa ohjeita muilta. Jotta hekin löytäisivät sen mitä kannattaa etsiä, eikä halpaa kopiota tai tyhjiä lupauksia. Kun kiikaroit etsiäksesi onnea muualta, se yleensä istuu jo vieressä. Mietit vain kenelle haluat kertoa asiasi ensimmäisenä, tai kenen vierestä haluat aamulla herätä.

Advertisement