Livia

Livialla oli vahvat silmälasit, jotka tekivät hänen silmistään suuret ja ulkonevat. Hän tuijotti minua Rauhan asemalla Helsingin Pasilassa, kehitysmaakauppayhdistysten kokoontumisessa. Olimme eri yhdistyksistä, mutta aloimme jutella, koska luin kokouksen väliajalla runokirjaa, ja hän kertoi kirjoittavansa runoja. Me molemmat kirjoitimme paljon, ja luimme vielä enemmän. Juttua piisasi puolille öin, ja vielä kotiin lähtiessämme sovimme treffit Elieliin asemalle. Pyysin kyllä puhelinnumeroa, mutta Livia sanoi sen olevan jotenkin hankalaa.

Tapasimme moneen kertaan kaupungilla ja luimme toistemme tekstejä, söimme jotain pientä, ja joimme aina teetä. Livia oli kielinero, ja oli matkustanut yksin Etelä-Amerikkaan heti 18 vuotta täytettyään. Suunnittelimme yhteistäkin reissua Meksikoon, jonne olin halunnut päästä monta vuotta. Meillä oli yhteinen kiinnostus alkuperäiskansojen historiaan ja toivoimme pääsevämme yhdessä näkemään tärkeitä paikkoja.

Kun olin Livian seurassa, sain olla se hiljaisempi, totisempi puoli itsestäni, jota moni ystävä ei nähnyt. Meissä oli jotakin alakuloista, mutta määrätietoista, joka tiivistyi yhdessä. Livian isä oli yliopistolta eläkkeelle jäänyt professori, nyt jo pari vuotta aiemmin kuollut. Livia kertoi lyhyesti asuvansa Eirassa äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Minä asuin viimeistä vuottani vanhemmilla, Vantaan reunalla. Koska Livia ei tuntenut aluetta lainkaan ja inhosi liikkua julkisilla, pyysi hän yksi kerta minut kotiinsa.

Olin vaikuttunut kun astuin Livian luo. Siellä oli hienoa kuin kalliissa hotellissa. Mutta äiti oli kummallinen, sen saattoi huomata heti hänet tavattuaan. Pelästyneen, mutta samaan aikaan pelottavan oloinen, tuikeasti tuijottava hieno rouva. Menimme pian Livian ja sisaren huoneeseen.

Aina kun tapasimme Livian kotona, pujahdimme huoneeseen nopeasti. Kerran rouva tuli ovelle tuijottamaan kun juttelimme, ja kysyi onko jompi kumpi tytöistä käynyt luvatta jääkaapilla. Sitten hän alkoi syyttää Liviaa luvattomista puhelinsoitoista. Sisarukset pysyivät vaiti ja nolostelivat äitiään, minä en osannut kuin ihmetellä mistä tuulee. Kummallinen kylmä tuulenpuuska huoneeseen rouvan mukana puhalsi. Ovenkarmiin aikansa nojailtuaan, hän läimäytti oven todella lujaa kiinni ja kopisteli koroissaan muualle.

Kerran kaupungilla kysyin Livialta, mitä hänen äitinsä tarkoitti syyttelyillä. Livia sanoi lyhyesti, että äiti lukitsee jääkaapin ja puhelimen, eikä asunnossa saa muutenkaan tehdä mitään ilman äidin hyväksyntää. Isän kuolema oli kuulemma jotenkin sotkenut äidin ajattelun. Mitään apua rouva ei hakenut, vaikka oli välillä ihan mahdoton, epäili naapureitakin kaikenlaisesta kiusanteosta, jota ei ollut tapahtunut.

Livia alkoi kulkea kanssani bändi-illoissa ja mielenosoituksissa. Hänellä oli aina samat pari vaatetta yllään, eikä koskaan rahaa. Joitakin kirjoituspalkkioitaan hän kai venytti niin pitkälle kuin pystyi. Yhdellä kerralla hän alkoi jutella nuoren hippimiehen kanssa, eikä halunnutkaan lähteä yhtä matkaa kotiin. Parin päivän päästä hän soitti ja kertoi, että on muuttanut tämän miehen asuntoon Itäkeskukseen. Olin vähän huolissani, mutta Livia kertoi äitinsä vaihtaneen lukot ulko-oveen, eli ei hän pääsisi entiseen kotiinsakaan. Sovimme tapaavamme minun uudessa kodissani Intiankadulla. Livia puhui koko vierailun vain uudesta miesystävästä, ja pyysi minut heille kylään teelle.

Itäkeskuksen asunto oli matala ja vino, vanha talo, joka vaikutti enemmän varastolta kuin omakotitalolta. Hippi oli ystävällinen, mutta poissaoleva, Liviakin rennompi ja hajamielisemmän oloinen kuin aiemmin. Hän esitteli uusia ostamiaan muumikuppeja ja teekannua. Kysyin oliko hän kirjoitellut, muttei kuulemma.

Pian Livia ei enää jaksanut tapailla, hän oleskeli vain talolla hipin kanssa. Sitten kuulin että hän odotti lasta. Tein töitä ja pari kertaa yritettyäni pääsin yliopistoonkin, upposin uusiin kiinnostaviin asioihin elämässäni. Aloin myös seurustella. Livia ikään kuin liukui yli elämänpiirini.

Yksi kummallinen aamupäivä yliopistolle lähtiessäni palautti Livian elämääni. Alakerran naapurini kysyi huolettomasti, että minäkö se olin, joka tunsin Livian. Myönsin tuntevani, ja jotenkin ounastelin pahaa. Naapuri kertoi, että oli viimeisen kuukauden aikana käynyt Liviaa ja tämän kahta lasta moikkaamassa muutaman kerran, keskustassa kolmikerroksisessa betonitalossa. Livia oli 2-vuotiaan ja vauvan yksinhuoltaja, joka käytti huumeita. Lastensuojelu oli hänen niskassaan, mutta Livian mielestä tilanne oli hallinnassa. Toissapäiväiseen saakka, sillä nyt Livia oli kuollut, ja lapset otettu huostaan.

En pitkään aikaan saanut asiaa mielestäni. Syytin itseäni Livian johdattamisesta outoihin porukoihin. Naapurini mielestä Livia olisi karannut hullun äitinsä luota joka tapauksessa, ja eli mielestään parasta mahdollista elämää lasten kanssa. Livia eli kummallisessa horroksessaan, jossa koki hallitsevansa tapahtumia, ja rakastavansa lapsiaan. Hänen tarkoituksensa oli sallia omille lapsilleen vapauksia, olla pingottamatta ja kyttäämättä, luovia välittämisen ja välinpitämättömyyden harmaassa aallokossa. 

Livia oli älykkäimpien ihmisten joukossa, joita olen tuntenut. Hän osasi montaa kieltä kuin äidinkieltään, kirjoitti upeita tekstejä, käänsi kustantamolle espanjankielisiä kirjoja, oli lukenut 4-vuotiaasta asti enemmän kirjoja, kuin edes tiesin olevan olemassa. Olosuhteiden johdattamina hän kulki omaa vapauttaan kohti, mutta minä kaipaan edelleen sitä tyttöä, johon tutustuin Rauhan asemalla. Tulen aina miettimään, olisinko voinut tehdä jotakin hänen eteensä, ennen kuin oli myöhäistä.

(Ystäväni muistoksi.)

Advertisement