Uskoa tarinoihin

Olen tarinoiden lumoissa, ollut aina. Kuuntelin niitä jo pienenä uteliaana korvaparina. Varsinkin vanhat ihmiset kertoivat paljon muistojaan, joita epäilemättä oli väritetty ja dramatisoitu. Kun olin yksin, aloin itsekin kutoa tarinoista viihdyttävää verkkoa, jonka sisällä olin pehmeässä turvassa. Nyt vanhempana on nautinto istua tyhjän ruudun edessä, kun kertomus pukkaa kuonollaan kylkeen ja alkaa juosta pitkin valkeaa taustaa. Koskaan ei itsekään tiedä mihin lopussa tullaan. 

Olin 6-vuotias, kun Anni-mummini kertoi minulle lapsuudestaan maatilalla. Toiset menivät heinäpellolle, hänet jätettiin kotia vahtimaan, vain leipätaikina kohosi liinan alla pöydällä. Romanijoukko tuli taloon ja vei osan huonekaluista mennessään, Anni oli piilossa, ja sai kotiväeltä toruja. Romanit tulivat myöhemmin uskoon ja palauttivat kaikki viemänsä tavarat. Mietin pitkään olisinko ollut itse rohkeampi, vaikka silloin tarinan huipennus, sovitus, olisi varmaan jäänyt tapahtumatta. 

9-vuotiaana kuuntelin jakkaralla tarinaa muinaisesta Egyptistä, seitsemästä lihavasta, ja seitsemästä laihasta vuodesta. Olin haltioitunut, kuten pienempänä pyhäkoulussa, toisen mummolan naapurissa. Halusin olla hyvä ihminen, suvaitsevainen, aina heikompien puolella. Mutta sitten tyttökerhon täti pyysi niitä kastekuvia, joita tälle kerralle piti tuoda katseltavaksi. Kun tuli minun vuoroni kertoa sylikummeista, kajautin ääneen, että koska minua ei ole kastettu, ei löytynyt kuvia, eikä kummeja.

Tyttökerho oli vain kastetuille tytöille tarkoitettu, minä sain lähteä etuajassa yksin kävelemään kohti kotia. Sen kävelyn aikana syntyi uteliaisuuteni uskonnollisiin tarinoihin, mikä on määritellyt pitkälle polkujani jatkossa. Meninkin kirjaston kautta. Kahmin aikuisten puolelta monta kirjaa uskonnoista. Kirjastotäti kysyi vienkö lainat äidille tai isälle, minä sanoin että aion itse ottaa selkoa asioista. 

Minä tutkin kaikki Mikkelin sivukirjaston uskonnolliset kirjat läpi kolmannen ja neljännen luokan aikana. Ihmettelin uudestisyntymistä, kärsimisen ideaa ja elämänjanon sammuttamista, japanilaisten lukuisia jumalia, joiden kaltaisia näytti palvotun myös muinaisessa Suomessa. Paljon oli maailman eri kolkissa tarinoita. Vaikka löytyi tietoa ja uskomuksia, en löytänyt niitä itselle oikeita.

Istuin kaikilla uskonnon tunneilla, opin ulkoa käskyt ja isä meidän, monia virsiä, ja tarinat kuuntelin huolella. Sain todistuksiin uskonnosta kymppejä, mutten kysymyksiini vieläkään vastauksia. Miksi oli niin paljon sääntöjä, kuka valtuutti toiset päällepäsmäreiksi, oliko jumalilla suosikkeja, miksi ei etsitty yhdessä sopua?

Yliopistossakin jatkoin uskontotieteen parissa. Mitä enemmän luin ja kuulin, sitä enemmän oli vaihtoehtoja ja kysymyksiä. Oli ehdottomia ihmisiä, oli väärinymmärrettyjä, loukattuja, sortajia, opettajia ja guruja. Folkloristiikassa luin ihmesaduista, löysin yleismaailmallisen kaavan, millä tarinat alkoivat, kertoivat, ja loppuivat. Minä samoilin lukuisten totuuksien viidakossa, tiheässä, polut solmussa, mutta valon kajossa. Sain ystäviä hyvinkin erilaisista porukoista, vaihdoimme ajatuksia.

Tänäänkin ihmettelen asioita, koitan suvaita ja kuunnella, ymmärtää ja elää loukkaamatta. Tunnen että jos kaikella on suurempi tarkoituksensa, on sen oltava rakkauden ohjaama. Ei tarvita kirkkoa, jonka katon alle on kannettu kultaa ja pyhiä kuvia, ei kivitauluja, käärinliinoja, osallistumista sotaan taivaspaikka palkkana, käännytystä, manausta, kaiken pahan siunaamista anteeksiannolla, uppokastetta tai huumaavien aineiden nauttimista, hokkuspokkusta. Jos maailman yllä, ympärillä, sisällä meissä tai kaikessa on jokin merkitysten summa, se koskee jokaista. Yksikään ihminen ei voi päättää taivaspaikoista. Jos näen “taivaan”, sinne ei mennä vain peittävissä mekoissa tai kaavuissa, pää ajeltuna tai karvaakaan koskaan leikkaamatta, ei rahalahjoituksilla tai kieltäytymällä kaikista nautinnoista. 

Lapsuusvuosina luin mielessäni rukouksia joka ilta. Pyysin turvaa kaikille rakkaille, ja nukahdin levollisena. Kun tulin tietoiseksi kaikesta maailmalla tapahtuvasta pahasta, aloin epäillä ja luotin vain omaan järkähtämättömään taisteluuni pahaa vastaan. Löysin henkisen perheeni heistä, jotka pelastivat metsiä, eläimiä, kidutettuja ja hyväksikäytettyjä ihmisiä, ja vanhoja tyhjilleen jätettyjä talovanhuksia. Luotin tekoihin, joilla hyvä vielä voittaisi pahan 6-0.

Aikaa kuluu, taistelu on loputonta, mutten luovuta. Väsymyksen ja pelon hetkellä, kun maailma näyttää rumalta, ja toivo on livahtanut piiloonsa, olen nöyrä. Kun lapsi on ollut viikon eristyksissä teho-osastolla, ja äiti kovissa tuskissa tautinsa takia, pieni pyhäkoululainen sisälläni mutisee rukouksia. Hän ei risti käsiään tai polvistu, ei kävele sisään kirkon, temppelin, tai kappelin ovesta. Hän puhuu päänsä sisäisen rehellisen keskustelun, jollekin joka kuuntelee tätä kaikkea. Ja joskus havaittuaan hyvin onnellisen olotilansa, pyhäkoululainen myös lähettää ilmoille kiitoksensa. 

Ehkä kysymyksiini on vastaus niissä vilpittömissä katseissa, kun lapsi ei ymmärrä erotella ketään toisista, kun eläin luottaa sinuun, vaikka olet jo sormi liipaisimella, siinä viimeisessä kädestä pitämisessä, kun läheinen luopuu elämästä rauhassa, ja siinä ymmärryksessä, että sen minkä teet vähäisimmälle palalle luontoa, teet itsellesi samalla. Tai niissä tärkeimmissä saduissa, joissa yksin avaruudesta matkaava prinssi kesyttää kettua ja kaipaa ruusua, ja ryövärintytär huutaa metsä raikuen keväisestä riemustaan.

Valinta on vapaa. Uskoo sitten kullalla päällystettyyn taivastiehen, kuten Mirjam-mummini, tai ei mihinkään. Sillä sekin on oma tarinansa, ettei olisi olemassa mitään täältä kuoltua. Näiden välillä on ihana määrä erilaisia kertomuksia päättymättömistä tarinoista, ja niistä, jotka päättyvät nirvanaan. Ilman tarinoita kuulisimme vain faktoja, autotien kohinaa, rakennustyömaan pauketta, lintujen ääntä, muttemme niiden elämästä kertovaa laulua, ja hiljaisuutta. Mutta siellä missä on hiljaisuus, alkavat kertomukset kasvaa, se on intuitioni luomaa varmuutta.

Kun olen keskellä metsää, mietin rauhallisena miten tuhkani saa tarinani lopuksi ripotella metsän peittoon, mistä nousen puuna kohti aurinkoa. Saan aloittaa uuden kertomuksen, tarjota varjoa, happea ja suojaa, pesän oksieni kainalossa tai runkoni koloissa. Muistelen pientä merenneitoa, joka rakasti niin, että luopui hengestään ja muuttui meren vaahdoksi. Katoamisessa metsään ja mereen on lopulta oma hiljainen, vaatimattomuuden kaunistama kutsunsa. Kutsu kertomaan päättymättömiä tarinoita.

Advertisement