Pasi ajoi ilman käsiä, söi tuuttia alamäen kovissa vauhdeissakin varmana tasapainostaan. Marko tuli perässä vanhalla pyörällä, jossa lokasuoja hankasi ketjuihin sen verran, ettei vauhtia ollut koskaan tarpeeksi. Tuuttikin oli jo syöty.
Konepajan katon takaa näkyi jo komea hiekkakasan kärki. Pojat kaatoivat pyörät kumoon heinikkoon, ja juoksivat malttamattomina vuoren valloitukseen. Pasi oli tähän mennessä joka kerta päässyt melkein huipulle, kun Marko taas valui hitaampana alas jo puolivälistä.
Nyt Marko otti niin kovan spurtin kuin vain jaloista irtosi. Hän aikoi kavuta hiekkakasan kunkuksi kaikki pelissä. Pasi ihan hätkähti kun omat jalat eivät pysyneetkään tarpeeksi kovassa vauhdissa ylös asti. Jos hyytyi yhtään, hiekka valutti alas tylysti.
Marko pinkoi minkä kintuista lähti. Piti olla hiekkaa nopeampi ja fiksumpi. Mutta mitä ylemmäs hän kasassa ylsi, sitä heppoisammaksi hiekka kävi. Jalat alkoivat väkisin upota kasan sisään. Marko ei kerennyt edes miettiä kääntymistä takaisin, kun oli jo napaansa asti hiekan alla.
Pasi katsoi kummallista hidastettua kuvaa, jossa Marko kapuaa itsensä melkein huipulle, mutta alkaakin upota kasan sisään. Pian näkyvät enää pää, kaula ja käsivarret, jotka harovat ilmaa kuin ottaakseen näkymättömistä köysistä kiinni. Sitten katoavat nekin.
Illalla vaille yksitoista poliisit tulevat Pasin ovelle. Vanhemmat patistavat poikaa kertomaan mitä tietää Markon katoamisesta. Pasi väittää lähteneensä puistoon yksin.
Yöllä Marko tulee uneen ja huutaa apua. Pasi itkee ääneen. Aamulla hän saa sanottua äidille että Marko on hiekkakasassa. Sieltä poliisit löytävät kukkulan kuninkaan.
Hautajaiset ovat kahden viikon päästä. Pasi näkee painajaisia vielä pari vuotta, eikä aikuisenakaan siedä hiekkakasoja, vahtii tytärtä hiekkalaatikollakin silmiään räpäyttämättä.
(Tapahtui oikeasti Kuopiossa 1979, luokkakavereilleni Länsi-Puijolla.)
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 