Alkoi olla hämärää, vettäkin ripsutteli kevyesti kasvoihin, puiden ali kulkiessa kastui enemmänkin. Polkua ei enää näkynyt, piti kulkea vaiston varassa. Kun ukki oli ohjaksissa, en kiinnittänyt reittiin tarkemmin huomiota, kuljin vain luottavaisena ison vihreän ja huojuvan rinkan takana. Nyt kun ukki oli ollut maan alla jo 20 vuotta, saatoin vain hämärästi hahmottaa rinkan huojuvan jossain edelläni.
Käki kukkui 23 kertaa, jos ukkia oli uskominen, eläisin vain 58-vuotiaaksi. Siinäkin oli pari vuotta enemmän kuin äiti sai.
Vilu alkoi häiritä niin, että teki mieli pysähtyä ja sytyttää tulet. Pitäisi saada kuivaa ylle ennen nukahtamista. Hidastin askelia ja aloin kuulostella missä voisin viettää yöni, erämaakämppää en todellakaan tähän hätään enää löytäisi. Vasemmalla puolellani edessä näkyi pieni aukio, jossa ei jostain syystä kasvanut isoja puita. Kun olin jo aukion reunassa, huomasin hirven ja vasan, jotka olivat juuri käyneet maate. Ne höristivät korviaan ja katsoivat minua hölmistyneinä, mutta ilmeisen väsyneinä, jaksamatta nousta paikoiltaan. Ohitinkin ne mahdollisimman kaukaa ja jatkoin matkaa vielä kymmenisen metriä metsän sisään. Jos hirvetkin luottivat tähän paikkaan, luottaisin minäkin.
Keskellä kulkureittiäni kasvoi valtava kuusi, jonka helma oli kuin juhlamekossa, pöyheän tuuhea ja ilmava. Raotin alimpia oksia varoen kuin verhoa, ja pujahdin niiden alle. Olin tuoksuvassa tummassa teltassa, joka sulki sateen ja latvojen kohinan jonnekin ulkopuolelle. Mahduin seisomaan kyyryssä rungon vieressä, joten riisuin kaikki märät vaatteeni yhdelle oksalle, ja vaihdoin yöhaalarin ylleni. Levitin makuupussin maahan sammaleille ja havuille, vedin villasukat varpaideni peitoksi, ja solahdin pussiin.
Tuoksu toi elävät muistikuvat ukin kanssa tehdyistä erämaaretkistä. Kaikki ne pulahtelut metsälampien kirkkaisiin, viileisiin vesiin, nuotiot ja tuoreet paistetut kalat, mustikat jotka sotkivat suumme sinimustiksi, lintujen laulut, joista ukki erotti jokaisen lajin äänen perusteella omakseen. Kiireettömät kävelyt huojuvien puiden lomassa, taivaalla lipuvat pumpulipilvet, oksistossa hyppivät oravat, nopeat kettujen pyrähdykset, hopeisina kimaltavat kalojen kyljet, ja suuta polttavat sokeroidut, vahvat teet.
Nyt oli hiljaista ja pimeää, kuin koko metsä olisi väsyneenä painunut levolle kanssani. Juuri ennen uniin liukumistani kuulin kuusen puhuvan. Oli kuin ukki olisi supissut tapansa mukaan: ”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.” Leijuin sisään vihreän kirjavaan hattaraan, jolla oli kaikkien olemassa olevien lehtipuiden, havupuiden, ja pensaiden muodot. Aina uuden nähdessäni ääni kertoi sen nimen ensiksi suomeksi, sitten latinaksi. Miten viisas aamulla olisin.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 