Isä huusi perääni, että mihinkään mummin tai ukin tavaroihin en saisi enää koskea. Kuulin sen, vaikka vilistin jo vauhdilla mäkeä alas, kohti kuusien tiheää rivistöä. Jalat juoksuttivat minut metsän sisään juuri sen ahtaan raon kautta, josta aina olin mahtunut katoamaan torujen maasta.
Hyppelin pienten taimien ja varpujen yli, väistelin paksumpia runkoja ja alhaalla viistäviä oksia, jotka tavoittivat minut kuin hellät, hyväksyvät käsivarret. Täällä minä olin nopea, ketterä, peloton ja viisas. Sain sulat päähäni ja siivet selkääni, hapsupaidan ja mokkasiinit, mustat letit ja oikean nimeni: Viisas sydän.
Söin niin paljon mustikoita kuin halusin, maistelin ketunleipiä, imeskelin apiloiden mettä, ja pureskelin pehmeitä kuusenkerkkiä. Katsoin kun pikkupöllö harjoitteli kävelyä oksalla ja saniaisen alta kurkisti iso ruskea sammakko. Musta pörröinen perhosentoukka ryömi edestäni kohti muurahaispesää, joten siirsin sen turvallisemmalle reitille oksanpätkällä.
Kutsuin Mustaa, ja heti kuulin sen laukkaavan puiden takaa luokseni. Kiipesin sen selkään ja ratsastimme järven rantaan pulahdukselle. Uituamme oli koko heimo kerääntynyt hiekalle, ja mietimme mihin siirtäisimme tiipiimme turvaan uteliailta kolmosluokan pojilta. Päädyimme rakentamaan majat kallion laen taa, josta saatoimme itse tähyillä helposti kutsumattomia kulkijoita, mutta piiloutua nopeasti.
Villivadelmat maistuivat niin makeilta, paremmilta kuin mummin isommat puutarhassa. Silti vatsaa kipristi kun ajattelin voileipiä. Hyvästelin heimoni ja letitin Mustan harjaa. Oli aika jättää puut, mikä oli raskasta joka kerta. Kiipesin ylämäkeen kohti tuttua ovea. Isovarvas oli tullut läpi kangastossusta, ja vasemman kainalon kohdalta mekossa oli repeämä. Eteisen peilissä tuijotti villit silmät ja marjojen tahrima suu, mutta otsalla oli komea rivi varisystävien sulkia.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 