Perunat

Vedän kumpparit jalkaan ja käyn katsomassa miten omenat kasvavat kokoa. Nappaan ämpärin kuistilta ja suuntaan tontin oikeaan takakulmaan. Toukokuussa istutin hyvin itäneet Nicolat ja Rosamundat multaan, ja nyt on elokuu. Lapioin varovasti varsia nurin, ja kopeloin isoja, komeita perunoita sankkoon jo nälkäisenä. 

Kolmas perunanvarsi on ikään kuin painununeena syvemmälle multaan, saan ihan kiskoa sitä, ennen kuin varsi nousee paakun kanssa ilmaan. Siirrän paakun sivuun ja tutkin miten monta perunaa on syvemmällä mullassa, kun sieltä tunkeekin toinen käsi omaani vastaan.

Säikähdän kunnolla, otan askeleen taakse ja kiljahdan. 

• Älä kilju siellä, nämä on minun perunoita! Pysy omalla puolellas.

En ymmärrä alkuunkaan miten joku voi huutaa mullan alta, tai kouria sieltäkäsin perunoita, joku maanalinen. Kurkistan uudelleen kuoppaan, ja siellä jo kaksi kättä kauhoo perunoitani jonnekin syvyyksiin. Mikä oudointa, näen mullan alta valon kajoa. 

• Hei kuka siellä? Mitä siellä puolella on? 

Pakko kysyä, perunat eivät ole enää kaikkein kiinnostavinta.

• Moder, se on nimi. Täällä on kaikki oikeinpäin, te siellä Nurinnarissa kasvattakaa omat perunanne.

Miehen ääni vastaa ja jatkaa perunoiden koukkimista. Tuntuu kuin päätäni olisi kolautettu kunnolla. 

• Ei täällä olla nurinnarin, ihan oikeinpäin kaikki on. Ja tämä on minun perunamaa, ollut jo monta vuotta. Ei tästä ole ennenkään kukaan kiistellyt. 

• Tämä on ollut meidän perunamaa vuosikymmenet, ja tulee olemaan. Pysykää omalla puolellanne, vaihtakaa paikkaa. Me otamme kaiken maasta, ruoat, eläimet, rakennustarvikkeet ja kaiken mitä tarvitaan. Näin on aina ollut ja tulee olemaan. Teillä on siellä liikaa tavaraa ja porukkaa, täällä tasapainotetaan jakoa. Se on ikuisuuslaki, siihen ei ole kummallakaan puolella sanomista.

Multa pöllähtää kumpparilleni, ja kädet katoavat. Päivänvalokin himmenee, multa valuu takaisin kuoppaan. Nyt jos mieheni tulisi tähän, ei näkyisi jälkeäkään omituisesta. Silti tuntuu kuin takaraivoon olisi lyöty lapiolla. Noukin nopeasti kaikki loput perunat sankkoon, ettei vain joku tartu ranteeseen. Kun ämpäri on täynnä, jatkan keräämistä löysän puseroni helmaan. Kiikutan kaikki perunat kuistille, ja käyn vielä katsomassa myllättyjä varsia ja paakkuja. 

Ilmankos on perunoita tullut kummallisen vähän, vaikka ovat olleet komean kokoisia ja maukkaita. Sitten muistan mummoni tarinat Inarin rannalla, kadonneista kläpeistä, maahisista, varuillaan olosta. Vanhemmat niille nauroivat, minäkin koitin säikyttyäni unohtaa. Mieleen palaa Misse, joka katosi pihalta, kastelukannu, jonka jätin varmasti nurmikolle, kokonainen omenakori, jonka luulin päätyneen kateelliselle naapurille. Eniten hikoiluttaa ja pumppukin reistaa, kun muistan rattaat. Niitä etsittiin porukalla, onneksi Ida  kantorepussa. 

Nostan tomaattiruukut ja kumpparit eteiseen, ja napsautan takaoven lukkoon. Kurkistan päiväuniaan nukkuvaa Idaa, ja rauhoitan hengitystä pinnasängyn reunaan nojaamalla. Lähden etsimään puhelinta pitkin taloa, varmana siitä, että sitäkään ei ole enää. Kun sitten kumoan perunoita lavuaariin, tipahtaa puhelinkin perunoiden alta. Pakko soittaa Inariin mummolle.

Advertisement