On maanantai-ilta, kello 23.52. Istun viilenneellä parvekkeella teekupposen kanssa. Työpäivä väsyttää, hartioita ja niskaa kivistää, päässä makaa pari laiskaa ajatusta. Tuijottelen pihan yli rivitalopötköä, kuin dominopalikoina kaatuneita pikkuriikkisiä linnunpönttöjä. Ihmettelen miten niissä voi asua tulematta hulluksi, neljän seinän puristuksessa. Toisaalta, jos tekee vain töitä, ei tarvitse kuin nukkua.
Haukotuttaa, hieraisen silmiä. Reunimmaisen linnunpöntön ovi aukeaa. Sieltä tulee ulos mustaan pitkään takkiin sonnostautunut ukko kyyryssä. Ihan kuin mahaansa pitelisi, vaikeana. Mies kulkee kävelytietä, kunnes kumartuu viemäriluukulla alas kenkiinsä. Kiskaiseekin viemäristä kannen ylös, ja laskeutuu aukon reunasta portaita, katoaa pimeään.
Sitten aukeaa seuraavan pöntön ovi, ja taas väsyneen näköinen pitkä mies laahustaa samaa reittiä, piiloon samasta luukusta maassa. Näky toistuu kaikkiaan kahdeksan kertaa, vain miesten takeissa ja pituudessa on eroja. Jokainen laskeutuu kävelykadun alle luukusta. Nousen seisomaan parvekkeen kaiteeseen nojaten, haroen takkuista tukkaani. Kurkotan katulampun valaisemaa kävelykatua, ja mietin näinkö harhoja.
Silloin aivan parvekkeeni edessä olevan toisen viemärin kannen nostaa jokin. Nurmelle nousee iso rusakko, pomppaa kauemmas, alkaa nirsiä vihreää suuhunsa. Saa hetimiten seuraa, toisen rusakon noustessa viemäriluukusta. Ja pian rusakoita on kahdeksan, kuten kadonneita ukkoja. Kaikki repivät hampaineen kasveja suihinsa, heiluttelevat suuria korviaan, kuopaisevat mittavalla takatassullaan välillä pehmoista turkkiaan. Eivät huomaa kun vaiti niitä tuijotan.
Kun taksi ajaa viereiseen pihaan, rusakot katoavat talojen taa. Odotan vielä vartin palellen parvekkeella, mutten näe niistä enää tupsukkaakaan.
Aamulla juon mustaa kahvia samalla tuolilla, katselen rivaria, epäilen nähneeni valveunta. Yksinäinen lokki kirkaisee taivaalta nurmelle laskeutuessaan, ja samalla aukeaa ovet rivitalosta. Peräjälkeen lähtevät umpiväsyneet ukot tallustamaan työvaatteissaan kadun vartta. Alan uskoa, että väsymyksellä ja uupumuksella on eronsa. Itse en juokse öitä pihoilla.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 