Isosisko roikottaa kättään riippukeinusta, ja itkee niin hiljaa, että luulee ettei hän kuule. Eikä hän aina kuulekaan, mutta nyt näkee jo vartalon värinästä. Kun äitikin klinkkaa toista jalkaansa kiirehtiessään pihasaunalle, hän näkee jo mitä tuleman pitää. Sitten lentääkin rautapata läpi ikkunasta perkeleiden kera.
Hän kipaisen talon taakse kuin pahin raukka, mutta säästyy yhdeltä turpalöylyltä. Kun isä jo lamppasee alamäkeen rannalle, vilahtaa hän sisään korjaamaan jälkiä, ettei äidin tarvitse taas tehdä sitä. Pöytä on kaadettu, puuroa valuu vieläkin tuolilta lattialaudoille. Ikkunan sirpaleita on vähän sisällä, enemmän nurmikolla. Isoimmat noukittuaan lakaisee lattian. Äitiä hyvitelläkseen pistää pari pökköä uuninpesään ja pannuun kahvinmuruja.
Hän kurkistaa maton alle kellariluukkuun, onneksi haulikko on paikoillaan. Ei tarvitse tänään soittaa naapureille. Rosoisesta lasin reiästä näkee isän jo keikkuvan veneessä, seisoo tietysti taas. Kahvi kohahtaa kuumalle hellalle, hän pakkaa sen termospulloon. Ottaa kupitkin kaapista ja lähtee pihalle. Äiti vetää kipeää jalkaa, istuu sitten ilmeettä kuuman juoman äärelle.
Aamulla sumu kelluu ilmassa. Hän kulkee rannalle ihmettelemään, vene näkyy lonksuvan tyhjillään laiturin kupeessa. Sitä ei ole sidottu kiinni, airotkin ovat kai tippuneet. Isää ei kuulu vielä parinkaan päivän päästä, joten soittavat viimein poliisille.
Isää ei löydetä, mutta hän näkee tämän. Rantaan on ilmestynyt itsestään iso tummanharmaa kivi. Kun aurinko tänä aamuna kirkkaasti paistaa, kyyröttää isä kiven sisällä, heidän lähellään, mutta itseäänkin kovemmassa kuoressa. Nyt on lie paha pannassa ja viimein rauha maassa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 