Isoäidin isoisä kasvatti männyn pihan perään, ja nyt Joel poimii pyöreitä käpyjä ämpäriin, puolikesyn oravan apuna. Muuten kuuman aurinkoinen pihamaa saa kaivatun varjonsa männyn koukeroisista oksista, ja paksusta kaarnan peittämästä rungosta. Oksan haarassa pesii variskin, kera kumppaninsa ja poikaslaumansa. Joel hörppää janoisena pillimehua, muistaa sitten mummin kuivan suun.
Mummi makaa terassilla viltin alla, vaikka on niin kuuma. Joel laittaa pillin mummin huulien väliin, ja tämä vinkkaa silmää, imaisee pikkuisen hörpyn makeaa vadelmaa. Joel silittää sinisten suonten halkomaa kämmenselkää. Mummi on hyvin ryppyinen, mutta pehmeämpää ei löydy mistään.
Joel kiipeää vapaaseen puutarhatuoliin. Joku pieni lintu visertää, leppäkerttu laskeutuu mummin nenään. Joel kurkottaa pilkkuja laskemaan, ja hämmentyy kun mummi ei herää. Ei vaikka Joel sormillaan silmiä raottaa ja kutsuu leppäkerttua katsomaan.
Sitten käykin jotain tosi kummaa, mummi nousee, vaikkei nousekaan. Mummi liihottaa pihan yli, kääntyy Joelille vilkuttamaan. Männyn juurella mummi pujahtaa puun sisään, ilman ovea, rakoakaan. Ja silti mummi makaa viltin alla, kun isä tulee tarkastamaan.
Isä itkee, ja haikeus tarttuu Joelinkin pintaan, mutta samaan aikaan mänty huojuu hiljaa, mummi sitä keinuttaa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 