Mun eka oma koti oli Linnunlaulun puuhuvilassa, ystävän kanssa päästiin Intiaan reissanneiden hippien asuntoon reissunsa ajaksi. Talo oli vanha pitsihuvila keskellä Helsinkiä, mutta wc:tä ei ollut, eikä vesijohtoa. Saimme vedet sankkoon kaupunginteatterin ulkoseinästä, pulkalla niitä sieltä kiskottiin. Huussina toimi keittiön nurkassa verholla eristetty sankko, jota piti tyhjentää pihamaalle viemäriin käsin kantamalla. Ovi lukittiin yöksi miestenvyöllä, portaikosta kun kuului niin kummia ääniä. Sähköuuni oli rikki, joten paistoimmepa kerran jopa pitsaa kahvinkeittimen pienellä levyllä. Talvi oli niin kylmä, että keittiössä jäätyi vesi kannuihin pöydälle, paskasankkoakin piti hakata lapiolla tyhjäksi.
Seuraava koti piti vallata, koska vuokra-asuntoja oli toivotonta saada. Helsingin kaupunki oli jättänyt rivin koreita puukerrostaloja tyhjilleen isolle, hienolle tontille. Pieni ydinporukka oli tehnyt valtauksesta suunnitelman, ja minutkin kutsuttiin paikalle. Meitä lähti taloon montakymmentä nuorta, suurin osa asuntoja vailla. Siellä istuimme paljailla lattioilla, toimittajat kävivät napsimassa kuvia. Lopulta neuvoteltiin kaupungin kanssa, ja lopputuloksena HOAS päätti rempata talot opiskelijoille. Valtaajat saivat asuttaa yhden taloista, sen konkreettisesti vallatun punaisen Intiankadulta.
Pienissä kaksioissa oli alunperin porimatit makkareissa, puuhellat keittiöissä, pikkuvessat ja vaatehuone. HOAS kiskoi porimatit irti, pani hellat käyttökieltoon, iski vaatehuoneeseen nopeat vesieristeet ja suihkut. Keittöstä heivattiin ilman lupaamme ihanat 50-luvun umpipuiset kaapistot, tilalle läväytettiin lähinnä kenkähyllyiltä vaikuttaneet viritykset. Minikokoisen jääkaapin päälle laittoivat kaksi hellalevyä, mutta uunia emme saaneet. Patterit ikkunoiden alla eivät pitäneet kylmää, mutta nostivat sähkölaskuja, ikävöimme tulipesiä ja talonpoikaisjärkeä.
Itse saimme byrokraattisten syiden takia remontoida vain huoneemme lattiasta kattoon, kunnostaa vessat, vintin ja kellarin. Kellarista purimme isolla porukalla kymmeniä varastokoppeja, ja niin saimme tilalle kaksi yhteistilaa pingispöydälle, telkkarille, pakastimelle, tanssille ja kokouksille. Vintiltä löytyi hylättyjä vuosikymmenten takaisia tavaroita, joista itseommellut 50-luvun mekot ja bolerot jaoimme monen naisen kesken.
Pihamaalle tein perunamaan ja muutama muu rakensi ison kompostorin. Entinen DDR:n suurlähetystö purki pihallemme huonekaluja. Niin saimme asuntoihin sisustusta, ja nurmikollekin pöydän ja tuoleja. Yhteinen postilaatikkomme oli tietenkin täynnä asukkaiden tussattuja nimiä, ja väriltään Oranssi, niin kuin nimesimme yhdistyksemmekin jo ennen taloja.
Kerran sain Elannon sponsoroimaan yleisötapahtumaamme, ja heiltä lähetettiin meille pihaan autolla kahvintekovehkeet ja monta laatikkoa etana -ja simpukkasäilykkeitä. Ihmettelimme lahjaa, mutta syötyähän ne tulivat kaikki. Myöhemmin selvisi, että ne olivat menossa joillekin kutsuille, meidän keksimme päätyivät väärään paikkaan niiden tilalle.
Mulla oli rappumme ainoa lankapuhelin, sen vieressä vihko ja purkki kolikoille. Moni vanhempi rouva kävi tutustumassa entisiin asuntoihinsa, ja toi tavaralahjoituksia nuorille asujille. Juoksin viereiseen rappuun asti aamuisin herättämään yhtä unikekoa töihin, kun mikään määrä herätyskelloja ei saanut häntä hereille. Kämpässäni liimailtiin satoja jäsenpostikuoria, mietittiin joskus yötä myöten valtausstrategioita, keiteltiin kasvissoppaa ja opeteltiin joogaamaan. Oveni olivat auki pitkin päivää “pikkuoranssilaisille”, joita hengaili talolla ahkeraan. Monta kertaa nämä iloiset kyläilijät saivat metsästää kämppikseni villiä koirakarkulaista pihoilta, se otti hatkat aina oven auettua.
Taloja tuli vallattua monta lisää, samoin nuorisotiloja, Kookostehdaskin jonon jatkona. Kaikki ovat edelleen pystyssä ja kunnossa, käyttöä saatu lisää vuosikymmeniä. Lukuisilla konserteilla kerättiin rahaa toimintaan ja remontoitiin lisää asuntoja.
Meidän kahden neitokaisen ja koiran asuntoon muutti sitten tuleva siippanikin, ja hyvin siinä aikansa mahduttiin asustelemaan. Ensin muutti kämppis ulkomaille miehen mukana, sitten alakerrassa alkoi ahkera teatterikorkeakoululainen kuunnella Turkkaansa kasetilta keskiöisin maksimiäänellä. Ei lopettanut vaikka monta kertaa pyydettiin. Varmaan hyvä niin, hänestä kehkeytyi ajan kanssa taitava ohjelmien tekijä.
Niin jäi minultakin taakse Kumpula, Intiankadun yhteisöllinen elämä, Oranssi ry:n hallitusvuodet, valtaamiset, jäsenpostin kirjoittaminen, lehtihaastattelut, tukikonserttien järjestelyt, yleisötapahtumat, remppaamiset. Alkoi yliopistossa opinnot ja ravaaminen useamman työpaikan välillä. Mutta onpa niitä kiva muistella, aika ajoin kaipailla, nostalgialla, aktivistin hulinavuosia.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 