Vanhat suuret tammet kurottuvat auringon eteen, ja pari oravaa ahkeroi puiden terhoja talvivarastoihinsa. Istun nurmikolla termospulloni vieressä, puolet kahvista säästän toiseen hetkeen. Ruusubegonia on kasteltu, nyt saamme jutella rauhassa. Aiemmin en saanut äidiltä suunvuoroa, ei ole enää samoja ongelmia. Omat työttömän huoleni hänelle kevennettyäni, puhun taas vanhoista hyvistä vuosista, kehun isää, ja heidän pitkää liittoaan.
40 vuotta vanhemmat rakastivat, sopivat riitansa, tanssivat, matkustivat, hoitivat työnsä ja lapsensa sovussa. Opimme veljieni kanssa mallin pitkästä, toimivasta parisuhteesta. Etsimme puolisot, joiden kanssa tavoitella omaakin onnea. Kuinka ollakaan veljen vaimon isä, raamikas leskimies Vaasasta, olikin äidin ensimmäinen nuoruusheila. Tarvittiin vain muutama yhteinen naurunremakka, yksi hidas hääjuhlissa, päihtyneessä tilassa, niin isä lähti tanssiparketilta vauhdilla. Leskimiestä äiti ei edes nähnyt toista kertaa, mutta niin pysyi isäkin poissa.
Hyvät vuosikymmenet väistyivät puolin ja toisin, suuttumuksen tieltä. Äiti ei antanut anteeksi luottamuksen puutetta, isä ei päässyt yli kunniansa loukkaamisesta. Lusikat jaettiin ennen aikojaan, molemmat asuivat viimeiset vuotensa omissa kaksioissa.
Poljen toiselle hautausmaalle, juon kahvia myös isän kanssa. Pihlajissa alkavat punaiset marjat jo tippua. Kerron isälle terveisiä äidiltä, ja kastelen taas ruusebegonioita.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 