Kiikarit

Kallion karheus raapii takapuolta, heti kun vähänkin liikahdan. Koitan zoomata kiikarit vastapäiseen saareen, en juuri sinne lentäneiden kuikkien vuoksi, mutta hyväksyttävämpi syyhän se olisi. Tihkusade ja tuuli riepovat ilmaa sen verran, etten näe mitään tarkasti. Sitten mies ilmestyy ämpärin kanssa laiturinsa pätkälle, ja kurottaa järvestä hörpyn sankkoon. En erota kasvojen ilmettä, tukkakin roikkuu silmille ja poskille. Ainakaan hän ei katso tänne.

Villiminkki vilistää kala suussaan vauhdilla vanhan veneen alle. Siellä se on viihtynyt jo monta vuotta, vene vain lahoaa hitaasti sen ylle. Viime kesänä se roikotti sinne sorsanpoikasta, silloin meinasin potkaista rämää venettä suuttumuksesta. Sorsaemo itse oli kummallisen rauhallinen, lipui vain tiehensä kahdeksan jäljelle jäänyttä poikastaan vanavedessä.

Noan kumiankka heilahtelee tuulessa saunaan vievillä portailla. Lasta on niin ikävä, napa painuu selkärankaan asti kouristuksen voimasta. Keitän pojan lempiruokaa mannavelliä, kyyneleet suolaavat lusikalliset, hillokaan ei auta. Viikkaan Noan vaatteita saunan naruilta pinoiksi, vaikkei hän käytä niitä aikoihin. Koitan nukahtaa pojan sänkyyn, tutussa tuoksussa, mutta uni ei käy edes lähellä. Ero makaa vieressäni suurena ja kylmänä, vie ruokahalun ja unet, vaikkei nälkää ja väsymystä.

Palaan kalliolle, sade on tauonnut. Huomaan ettei Hans muistanutkaan kaikkia tavaroitaan, kivenkolossa on hänen sammaleenvihreä lippahattunsa, se samettinen, pehmeä. Kopistan lakista heinänpätkät ja hiekat, upotan tukkani sen sisään, ja katselen järven yli lipan varjosta. Noa kirmaa rantaan nakuna, uusi kumiankka kädessä. Hans istuu laiturille mukin kanssa, ja katsoo suoraan silmiini, kiikareista. 

Vielä kaksi pitkää viikkoa ja on minun vuoroni.

Advertisement