Sinä päivänä kun se makas liiterissä hengettömänä, mie eka kertaa rukkoilin. Mie kiitin Herraa, että se otti ukon pois. Mie iloittin, että suan asua siinä loppuun asti ite rauhassa, mut kunto alkokii reistailla, nii ei se onnistunnu. Kaks vuotta mie nautin. Mie sytytin valoja, lämmitin uuneja, leivoin ja soitin ratioo. Ihan kuin uhalla, ettet sie piruparka ennää sieltä allaalta yletä minnuu huitommaa ja huutammaa, että nyt se toosa tukkoon. Tai että liikoo tuhloot puita ja valoja turhaan piät piällä, ei sinnuu tarvii kenenkään tuolta ulokoo katella, etkä sie oo ilo silimälle sisälläkkää, ollaan pimmeessä.
Yks hauska muistikuva miul on matkassa kulukenu. Kerran ukko ol työkaveriltaan maistellu jottain outoo evästä, jota miulle kehu, ja syytti, ku en mie ossoo tehhä nuin maustettuu, parempoo ruokoo. Vuan annappa olla, ilta tuli, ja ukko juoks huussissa monneen kertaan. Mie sen ikkunasta näin, kun housuusa pasko, ja kuatu huussin eessä riisuissaan. Se piilotti ne housut jonnekkii, polttaakki saatto saunan pesässä. Ikinä ei niitä miulle pessuun antanu. Ja hilippas sissään saunalta haetussa kylypytakissaan. Mie olin ku en ois mittään huomannu, mut hykertelin sillä näyllä viel monneen otteeseen, kun korpes sen huutaminen ja huitominen. Ei ollu mikkään sankari sekkään, paskat kintuissa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 