Katon Mikua nyt tarkemmin, kun en oo enää kaljoissa. Ihan samaa sorttia kuin pokat yleensä. Ylikasvanu teini, sottasen ja samaan aikaan hellyyttävän näkönen, mut ei mikään mies. Vituttaa. Aina pitää samaan paskaan kapsahtaa. Ja mitä tästäkin hyöty, hyvä jos ei ala paikat kutista jälkeenpäin. Voi venäjä. Ja vielä mie passaan kahvit ja kananmunat. Onneks Jimi säästyy näiltä takatukkasilta lippaotsilta mummon luona. Mut ei se ehkä riitä, voi siitä tulla samanlainen.
Lapioidaan siinä munakasta suuhun kumpainenkin. Ite oon selailevinani kännykältä nettiä, kahvia ryystäessä. Miku koittaa tuijotella kohti, haarukoi ja hörppää väliin mustaa kahvia sekin. En keksi sille mitään sanottavaa, eikä tuo oo helppoa sillekään. Se pyörittelee jotain luokkasormuksen näköstä tummentunutta rinkulaa oikeassa etusormessa. Pyyhkii sitten muovimatolle läikähtänyttä kahvitahraa sukkaansa. Kurkkaan vaivihkaa oman villasukan pohjaa, sielläkin on läntti.
Ihan kuin sopimuksesta noustaan molemmat kuppien tyhjennyttyä. Se sentään tajuaa laittaa astiansa altaaseen asti ja kiittää vaisusti. Puetaan takit päälle ja siirrytään alaovelle. Siinä se vielä lämpimässä rapussa tarjoaa tupakan. Puhallellaan molemmat savuja ehkä turhan teatraalisina, vähän kaurismäkeläisittäin. Sitten vaan lähdetään kulkemaan eri suuntaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 