Kattelen arreenasta dokkaria Haitin slummeista. Siellä immeiset assuu valtavien roskakasojen ympäröiminä. Roskista erroon piästäkseen immeiset polttaa niitä. Myrkyllissii kuasuja muoveista on ilima tummana. Veet on likasii, ilima kuuma, haju kamala. Slummien talot on risoja tiilikasoja, joissa on vuotavvii pressuja ja säkkikankaita kattoina. Satteella likaveet tuluvii asumusten mualattioille. Miten ihmeessä tuolla voi assuu?
Hörpin tyytyväisenä soppaa, ja pitkästä aikkaa tunnen kiitollisuutta. Miulla on ihan hyvä asunto, lapset terveitä ja puhtaita. Myö ei kuolla näläkään, ja puhasta juomavettä riittää jopa paskan huuhtomisseen pytystä. Jossain kohti se vertailu vuan karkaa viärään suuntaan, katon sinne, missä on enempi kuin ittellä, vaikka suurimmalla osalla muapallon eläjistä on vähemmän kuin miulla.
Huomenna mie haen Punasen Ristin EU-ruoka-appuu piä pystyssä. Mitäs sitten, jos törmäännii tuttuihin. Pittää miun vuan männä lapset eellä sinnekkii. Puurohiutaleita, makaroonii, säilykelihhaa ja maitopuluverrii Suvikii oli sieltä hakennu. Helluntalaisiltahan mie haenkii jo kahesti viikkoon leipäkassit. Joskus sielt sua jugurttii ja leikkelettäkii. Pittää vuan aatella, ettei tää oo miun häppee. Mie teen töitä, enkä mie törsee mihinkää. Yritän vuan parraani.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 