Jos kerran kysytään, niin kaksihan niitä oli, miehiä. Ensimmäisen muistelu sattuu, sain siltä paljon violetteja renkaita. Tai no, ensin ne oli punaisia, muuttuivat sitten sinipunaisiksi, ja lopulta keltaisiksi. Herkkiä ne oli kaikki, jäljet iholla. Herkkä oli mieskin, alussa.
Sen toisen kanssa meillä oli mökki. Laitoimme kasvimaan ja pilkoimme saunapuut, järvellä soudeltiin kokemassa verkot ja katiskat, tervehdittiin joutsenpari, joka oli vakituinen vieras. Pyllyt pystyssä noukittiin mustikat ja puolukat, suolattiin rouskut, ja suomustettiin ahvenet, rakensimme laiturinkin.
Perhekin olisi perustettu, mutta eipä tuota ollut niin tarkoitettu. Hyvä isä siinä meni hukkaan, mutta kyllä minä sitä arvostin ilman mukuloitakin. Viisas mies, kaikkiin tietokilpailujen kysymyksiin tiesi aina vastaukset. Ja säästäväinenkin, ei ostellut turhia tavaroita, tai minulle kukkia, kaupasta. Käänsi multapenkin ja istutti 50 tulppaanin- sipulia vuosipäiväni merkiksi. Etukäteen, niin että toukokuussa kun syntymäpäivät vietettiin, tulppaaneita oli penkki täynnä, monen värisiä.
Saunanlauteilla saatoimme olla lapsia molemmat, muistella vanhoja ja pelleillä. Lihakin oli lämmin, niin monin kohdin tuttu ja hyvä. Roteva ukko, ihan minun oma. Välillä sattuu, kun sitä miestä on niin ikävä.
Siinä se istuu, puutarhakeinussa, mutta ei muista minua, eikä omaakaan nimeä. Muistaa nuo tulppaanit, ja odottaa joutsenia. Kotona tai laitoksessa ei edes niitä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 