Raskas pulkka jättää hankeen uran, ja selkääni säryn. Kurkkaan olkapään yli onko perässäni tulijoita. Kävelytie näkyy vielä, vasta kohta metsä haukkaa minut piiloonsa.
Vaikka hankea ei enää ole kaikkialla, paikoin ruskeanmustat maatuvat lehdet pilkottavat jo isoin lämpärein, kiskon pulkkaa kohti määränpäätä. Täällä me kaksi kuljimme yhdessä monta kertaa viikossa. Tiedän että Lasse haluaisi nukkua puromme ääressä.
Männyt eivät niinkään suojaa näkymää, mutta onneksi kuusentaimet kurovat aukot näkyvistä. Alan lapioida kovaa maata rautalapiolla. Homma on niin raskasta, että pakottaudun muistelemaan Lassen riemua näissä maisemissa. Jos en itse meinannut päästä hetkeen ja tunnelmaan, niin hän auttoi joka kerta. Kukaan ei ole tuntenut minua yhtä hyvin, nähnyt milloin jännitän tai suren, vaikka kuinka sitä peittelisin.
Lopulta kuoppa on matala, mutta tarpeeksi suuri. Otan täkin Lassen päältä, ja liu’utan hänet kuopan pohjalle asettelemilleni havuille. Lapioin maata takaisin ystäväni viimeiseksi peitoksi, ja jään kuuntelemaan yhteistä lempiääntämme. Puro pulputtaa keväisellä riemullaan, sulattaa jäätä ja lunta penkereeltä mennessään.
Jätän pulkan kävelytielle, bussipysäkkiin nojaamaan. Vetäköön joku toinen siinä ystäväänsä. Lähden suojatien yli kohti kotia. Harmaareunaisen pilven pulleroisen edestä lentää kaksi joutsenta kohti tulevan kesän kotijärveä. Yksinäisyys harppoo rinnallani isona varjona.
Eteisessä huomaan Lassen kaulapannan, ja laitan sen omaan kaulaani. Käperryn nukkumaan sänkyni viereen, ystäväni nukkumapaikalle.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 