En tiedä kuka sen oven avasi, mutta meitä meni raosta sisään valehtelematta parikymmentä. Lupaa ei ollut, joten piti toimia äkkiä. Luuta alkoi heilua, pian pystyssä oli pikkuruinen kahvila. Joku kutsui jengiä lisää sisään, ja viriteltiin jo skittoja. Lääniä oli valtavasti, tanssisalista lasikatteiseen sisäpihaan. Siellä auringonvalossa, isolla tasaisella pihalla, olikin mahtava jorailla. Ensimmäinen yö nukuttiin isossa salissa ja odotettiin koska tulisi noutaja. Kookostehdas oli vallattu!
Kun poliisit rahtasivat porukkaa laitokselle, osa jo asetti jalkakäytävälle makuupusseja. Valvoimme ja nukuimme Sörnäisten rantatiellä, jalkakäytävällä, tehtaan seinässä kiinni. Lehdet lauloivat meidän lauluamme, nuorten sanomaa tyhjilleen hylätyistä upeista rakennuksista.
Valtausvuosiin mahtui monia ihastumisia, elinikäisiä ja ohimeneviä ystävystymisiä, ainakin uskoa. Sillä uskolla kaadettiin byrokratian kylttejä ja puomeja, ja saatiin liuta asuntoja ja nuorisotaloja. Näitä rakennuksia katsellessa, muistaa niitäkin kasvoja, jotka menivät ennen aikojaan mullan alle. Niitä iloisia, luottavaisia, tuttuja ja rakkaita virnistyksiä. Kyllä kannatti taistella, elää kaikin voimin ja tuntein mukana. Vallattua tuli niin paljon muutakin kuin taloja. Jätimme jälkiämme suurempia aaltoja, uusien sukupolvien kokoisia.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 