Tulen paikalle tunnin etuajassa, joudun silti taas pitkän jonon hännille. Edessäni vanha mies raapii kovasti päätään ja laittaa nuuskaa huulensa alle. Kohta hän syljeskelee isoja tummia klönttejä lähelle kenkieni kärkiä. Hymyilee sitten leveästi suoraan kohti ja tokaisee käheästi sorit.
Katselen jonon etuosaa, mutten erota tänään tuttuja. Pakkanen on verottanut kylmälle arimmat. Lumihiutaleita leijuu harmaassa ilmassa, aivastelen ja työnnän käsiä syvemmälle taskuihin.
Joku jaksaa taas vääntää riitaa pienistä, käy käsiksi toiseen, ja tulee heivatuksi koko jonosta. Sadattelee kadotessaan sillan alle. Odotan jo kiihkeästi pääsyä lämpimään ja tämänpäiväisiä herkkuja.
Muovikassissa on viimein litra mehua, kaksi pussia leipää, pari jugurttia, rasia rusinoita, omena, appelsiini, kerä salaattia, ja kanasuikaleita marinaadissa. Odotan bussia, jalkojen lepuutusta, hälinän taukoamista.
Rapussa tuoksuu kalasoppa, ja joku soittaa pianoa. On soittanut vuosia, sävelet soljuvat katkeamatta kauniina nauhana. Ovessa lukee Mattson, entinen sukunimeni. Soitan kelloa kahdesti, ja avaan sitten oven avaimella. Erik tulee vastaan keittiöstä, ja ojennan kassin hänelle. Kylpytakki päällään, hiukset pörrössä, hän purkaa tavarat pöydälle. Ei ole taaskaan nukkunut tuntiakaan viime yönä, ahdistus pitää pihdeissään, piiskaa öisiä kuvitelmia.
Kantamusta kevyempänä, mutten huojentuneena, jatkan omaan kortteliini. Lähikaupan ovella paistopisteen patongit kutsuvat, ja aion noukkia koriin niin valkohomejuustoa, kuin päärynäsiideriäkin. Kassalla tartun vielä naistenlehteen ja Pandan suklaaseen. Mieleen ilmestyy uusi iskevä mainoslause, kelvannee pian soittavalle asiakkaalle sellaisenaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 