Sasu ei sytyttänyt valoja pimeään, mutta liikkui kohti kylpyhuonetta, niin kuin olisi nähnyt eteensä. Hän tunnusteli kuivuvien vaatteiden joukosta omat paitansa ja housunsa, myttäsi ne reppuun, ja kurotti vielä lavuaarilta hammasharjansa ja dödönsä. Ulko-ovella hän ripusti avaimensa naulaan, ja poimi vielä tennarit kainaloon. Hän painoi kahvan niin hiljaa paikoilleen, kuin pystyi. Oli kaikille helpointa, että äiti huomaisi hänen lähteneen vasta aamulla.
Onnibussin hiljainen hurina nukutti, muttei pystynyt peittoamaan vääntelevän vatsan kipuja. Niin monta kertaa kuin Sasu oli jo mielessään käynyt kaiken läpi, lopulta se ei auttanut yhtään. Pettymys oli niin painava, ilmat puhaltuivat ulos keuhkoista, vaikka hän veti uutta sisään pikaisesti. Kaksi syntiä, joita hän ei katunut, ja nyt hänellä ei enää ollut äitiä.
Musta ikkuna heijasti hänen muuttuneet piirteensä, niin kuin hän ei ilman sitäkin muistaisi. Tämä hän halusi olla, ja tulla rakastetuksi tällaisena. Koskaan aiemmin hän ei ollut tiennyt miltä tuntuu olla oma itsensä. Hän tiesi millaista on olla väärissä vaatteissa, liian pitkässä tukassa, vastenmielisten muotojen sisällä, ja oudossa kaveriporukassa. Hän oli vuosia hävennyt tunteitaan.
Olkoonkin, ettei hänellä ollut enää lapsuuden kotia, tässä hän oli. Monta kertaa hän luovutti, ei jaksanut uskoa, yritti päästä pois. Herättyään taas uusiin yrityksiin, voimistui itsekään huomaamattaan, kasvatti nahkaansa.
Kun hän pääsi ulos bussista, Maru jo odotti puun alla. He lähtivät kohti keskustaa, samalla kun Sasu poisti äidin numeron puhelimesta. Tuulenpuuska pyyhkäisi Sasun päälaen siiliä, hän oli väkevästi elossa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 