Autossa on raskas hengittää, isä höpöttää sekavia. Katson häntä kummissani, ja kysyn eikö hän oikeasti ymmärrä, että äiti on kuolemansairas. Mykkä nopea vilkaisu, ja sitten onkin hiljaista. Sanon vielä itseäni samaan aikaan inhoten, että nyt on kyse enää päivistä, äiti ei tule enää kotiin.
Vien alakertaan lettuja. Isä istuu kiikkutuolissa, heiluu ihan hiljaa. Alkaa muistella omaa isäänsä, miten kiltti tämä oli. Kasvot jo märkinä hän kertoo nähneensä unen pääskysestä. Äidin unikirjassa se tiesi varmaa kuolemaa.
Makaan äidin sairaalasängyssä kiinni hänen kyljessään. Sanon hiljaa hänen korvaansa, että kaikki on hyvin, sinä saat lähteä ukin ja mummin luo, me pärjäämme kyllä. Kun teen illalla lähtöä lasten luo, äiti joka ei ole jaksanut liikkua enää moneen päivään, vilkuttaa minulle. Sitten hän pyyhkäisee otsatukan silmiltä, ja on silminnähden hyvillään, kun isä menee hänen viereensä nukkumaan. Se on toinen yö sairaalassa, ja viimeinen. Ennen puolta yötä isä soittaa, että äiti on kuollut. Lähden miehen ja lasten kanssa paikan päälle, ja suutelen äitiä otsalle.
Isä soittaa klarinettia, kerrostalossa se kuuluu meille asti. Hän soittaa niin että keuhkoissa rahisee. Nuoruuden soitinta, ajoilta, jolloin äiti oli vain 15-vuotias, isä 16. Heidän kotibileistään. Lopulta isälle tulee ilmarinta, keuhkoihin reikä, ja kaksi leikkausta. Klarinettia ei saa enää puhallella.
Hiljainen mies katselee valokuvia, ottaa konjakkia. Kannan kaksinkertaista surua. Hetken kerrallaan saamme jaettua muistoja, se sattuu, mutta avaa puroja. Tulee aamuja, jolloin alan kavuta portaita, sana kerrallaan, paperilla. Isä kirjoittaa runoja alakerrassa. Kauasko se omena vierisi puunsa juurelta.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 